Näytetään tekstit, joissa on tunniste onnellisuus. Näytä kaikki tekstit

(Travellerin) elämää pandemian aikaan


Yli kaksi vuotta korona oli asia, jota välttelin, pelkäsin, kunnioitin, vihasin ja välillä vähättelin. Kun se sitten viimein tänä kesänä osui omalle kohdalle, on kokemus ollut jotain, mitä en ollut osannut odottaa tai kuvitella. 

Alkuun olin ihan kunnolla petipotilas, mutta olen joskus ollut sairaampikin (sikainfluenssa ja tavallinen influenssa – hyi, ne muistot menevät karmeudessaan tämän edelle). Koronan todellinen vitsaus kohdallani on ollut sen pitkäkestoisuus. Nyt 4,5 viikkoa myöhemmin olen edelleen toipilas. Välillä yskittää, korvatorvi ei toimi kunnolla ja väsyn helposti. 

Laitoimme asunnon myyntiin keväällä, koska korona-aika tuntui teljenneen meidät liiaksi kotiin. Asunto ei mennyt kaupaksi. Ei tarjouksen tehneellä ostajakandidaatilla, eikä sen myötä meillä. Nyt koronaan sairastuminen pakotti taas neljän seinän sisälle, eikä asuntoasialle jaksanut tehdä mitään. Olen koittanut kuunnella, mitä tällä kaikella on ollut sanottavanaan. Ja mitä haluaisin kirjoittaa blogiin, oltuani viikkoja sairaana. 

Ristiriidat ovat pääenergiamme


”Ristiriidat ovat pääenergiamme” virkkoi Svenska Teatternin johtaja Johan Storgård tänään työpaikkakokouksessamme, jonka teemana oli tuloksellinen kohtaaminen. Tilaisuus oli äärimmäisen kiinnostava ja pitkästä aikaa olin taas seminaarissa, jossa kirjotin muistiinpanoja kynä sauhuten aivan flow’n vallassa.

Viisvuotissuunnitelma


Luin vasta hyvän blogipostauksen, jossa sanottiin, että viisvuotissuunnitelmat ovat pois muodista ja nyt on in keskittyä olemaan vain onnellinen. Olen vahvasti samaa mieltä, mutta siitä huolimatta viikonlopun aikana päässäni kehkeytyi viisvuotissuunitelma kuin itsestään. Kuinkas muutenkaan.

Postauksen kuvat ovat eiliseltä luisteluretkeltä, joka on osoitus siitä, että nykyisyys on täynnä arvokkaita hetkiä, vaikka tulevaisuus onkin pyörinyt mielessä. Oli mahtavaa olla mukana kokemassa pienen ihmisen ensimmäiset haparoivat liut luistinten päällä. Tuli mieleen, että tätä vielä vanhana Key Westissä huvilan terassilla muistellaan. Älkää kysykö mistä se Key West tohon luisteluun tuli...

Viikonloppukuulumisia

Palasin uuden vuoden jälkeen töihin selätettyäni sen megaflunssan. Oli mukava hengailla taas työkavereiden kanssa officella ja päästä Suomi-elämästä kiinni. Kuitenkin salakavalasti pieni levottomuus alkoi hiipiä mieleen ja tutisutti tannerta - kaikki kiva loppuu! Matka, joulu, herkuttelu, vapaus, kirjat ja jopa seuraamamme tv-sarjat, kaikki ohi - loppu - finito. Mitä jää? Loputon talvi, tyhjä lompakko, koruton koti, treenaus, kurinalaisuus, ruokavaliosta kiinni pitäminen ja töissä käynti... hohhoijjaa.


Tämän viikonlopun jälkeen tuleva ei onneksi enää näytä niin ankealta. Koin uuden valtaisan inspiraatioryöpyn, kun Boulevard-H:n seuraavan numeron suunnittelu käynnistyi tänään. Meillä on mahtava -toimisto- Kluuvin yläkerrassa, jossa ei koskaan ole ketään. Ideoita oli muhinut kaikille joulutaon aikana niin paljon, että päätimme laittaa heti tuulemaan seuraavan numeron kanssa ja se julkaistaan jo maaliskuun puolessavälissä! Sen lisäksi julkaisemme pian toimituksen blogin, joten tekemistä tulee piisaamaan.

Minun pitäisi myös ryhtyä tutkimaan liiketoimintamahdollisuuksia/markkinointikuvioita. Jos jotakuta kiinnostaisi ryhtyä hommaan kanssani, niin ehdotuksia otetaan mielellään vastaan! Luultavasti alamme etsiä tähän henkilöä, joka kokee paloa tähän liiketoimintapuoleen. Olisi parhautta, jos muotitoimittajamme ja -tuottajamme voisivat keskittyä olennaisimpaan eli luomiseen rauhassa tulevaisuudessa. Nythän olemme tehneet ihan kaiken itse, joka on sinällään ollut opettavaista, mutta ei ehkä kestävä ratkaisu pidemmän päälle.



Sunnuntaina juhlimme ennakkoon mun synttäreitä (pikku)tyttöporukalla cityilyn merkeissä. Olen ollut salaa kauhuissaan, että shoppailu on menossa pois muodista ja nyt on in omistaa vaan 100 tavaraa tai sinnepäin. Niinpä minun on viistainta panostaa shoppailukasvatukseen ja turvauduttava uusiin sukupolviin siltä varalta, että meikäläisen kaupparakastaminen ei ole häviävää sorttia.

Vuoden tähän asti suurimmaksi kohokohdaksi muodostui eilinen, kun kummilapseni (nuorempi näistä mussukoista) tuli ja rutisti minua Forumissa yhtäkkiä pitkään (varmasti monta minuuttia!) aivan poski poskea vasten tiukasti puristaen ja sanoi "hyvää joulua, hyvää uutta vuotta" pienellä somalla äänellään! Aaawwwwww <3 Sydän suli totaalisesti. Mulle ei tapahdu tällaista koskaan, sillä kaikki lapset ja eläimet rakastuvat aina Makeen päätäpahkaa ja mää olen se kylmä nainen siinä vieressä.

Vippe styleissä lappufarkuissaan oli tehnyt mulle itse kuorrutteella koristelemistaan kekseistä kakun jossa oli viesti. Ja kortissa luki "Säilytä mielikuva elämästä, josta haaveilet, ja tee unelmastasi totta." Virpi tietää aina mitä mää tartten kuulla. Se myös kertoo aina, että montako vuotta täytän, koska oon huono numeroissa.

Lauantaina fiilisteltiin Jennan radiohaastattelua kaupungilla, sillä sitä oli pyydetty YleX:n suoraan lähetykseen haastateltavaksi mun Boulevard-H:hon tekemän personal shopper -jutun kautta. Jee! Sen jälkeen mentiin leffaan kattomaan Walter Mittyn ihmeellinen elämä, joka osoittautui leffaksi jonka voisin alkaa kattomaan päivittäin. Tai vähintään niinä päivinä, jolloin unohdan, että unelmat on tehty elettäviksi ja käytän energiaa siihen, että pelkään elämän olevan jatkossa pelkkää tylsyyttä ja arkea.

Tulevaisuus here I come! Jo 32-vuotiaana ehkä, mutta entistäkin halukkaampana tekemään jokaisesta viikosta mahtavan, ainutlaatuisen seikkailun kirjassa, jota elämäksi kutsutaan! (Mahtipontinen loppu on aina hyvä eikö?)

Mikä on joulun merkitys

Jouluaamu. Tämä on ensimmäinen kerta, kun ei olla talvisessa ympäristössä viettämässä joulua ja ehkäpä juuri sen vuoksi on tullut pohdiskeltua, että mikä on joulun merkitys, mikä tekee joulun, mikä on joulu. Ensimmäisenä päivänä mietin, että pitäisikö tänne hotellihuoneistoomme alkaa laittaa joulua, mutta hylkäsin ajatuksen samantien. Tänä vuonna vietämme joulua tämän paikan tapaan, eikä mitenkään muuten.


Joskus paljon nuorempana olin sitä mieltä, että jouluna ei kannata lähteä aurinkolomalle. Syy: joulu on ihanaa aikaa ja rantaloma on ihanaa aikaa. Ei niitä kannata niputtaa yhteen vaan nauttia molemmista erikseen, jotta on enemmän ihanaa aikaa. Tykkään siis jouluperinteistä kyllä, mutta niiden vaaliminen ei ohjaa meidän elämää sillä tavalla. Minulle ei ole tärkeää enää, että kaikki menee samalla tavalla joka vuosi, kuten lapsena oli. Aikuisena järjestellään palikat parhaalla mahdollisella tavalla - aurinkoloma silloin kun lomaa on, ja jos sitä ei ole muulloin kuin jouluna, niin sitten jouluna rannalle ja kuusi kotiin marraskuussa.


Joulussahan on kyse Jeesuksen syntymäpäiväjuhlista. Olen tullut siihen tulokseen, ettei olla tapakrisittyjä. Ollaan samaan tapaan kristittyjä aina kuin nettinatiivit ovat netissä aina. He eivät mene nettiin vaan ovat netissä. Ollaan kiinnostuttu hyvästä sanomasta ja sen elämisestä todeksi. Tänä vuonna olemme viettäneet järjettömän hyviä synttäreitä täällä! Ollaan lilluttu meressä, paddle surffattu, kelluttu uimarenkailla pitkin hotellimme virtana kulkevaa uima-allasjokea ja ajettu vesitaksilla pitkin pitkin upeiden veneiden ja kartanoiden täyteisiä kanavia.







Jos mietitte, että mihin pukki on mennyt aattoillan jälkeen, niin tuolla veneellähän se. On tainnut tulla pukilla isoin paketti omaan laariin...

Tämän talon kohdalla vesitaksimme kapteenit hurauttivat taksin kartanon pihaan. Mietimme, että miksihän pysähdymme jonkun yksityisen kodin laituriin. Pian kapteeni jo kertoikin: Earl, talon omistaja oli huiskuttanut kättä vesitaksille uskollisesti vuosien ja eräänä päivänä kapteeni oli päättänyt ajaa taksin Earlin laituriin. Niinpä heistä oli tullut ystäviä ja nyt he kävivät toivottamassa hyvät joulut.





Toissailtana kadulla tuli vastaan ihmisiä, jotka olivat lähteneet ulos laulamaan joululauluja pyjamoissaan. Eilen, kun söimme ihanassa italialaisessa ravintolassa jouluaaton illallista, vieressämme istui kaksi keski-ikäistä pariskuntaa ja rouvilla välkkyi jouluvalot ranteissa. Monilla muillakin aikuisilla näkee välkkyviä jouluvaloja kaulassa tai ranteessa - gotta love these people! Parempi olla mauton kuin tylsä, näyttää toimivan täällä haha...

Hassuttelevia ihmisiä ja piparkakkutalon muotoisia kartanoita, välillä tuntuu, että tämä osavaltio on yhtä Disneylandiä!


Tänä aamuna on ollut aika pilvistä, joten ollaan istuttu täällä meidän florida-huoneessa ja katseltu tuota hassua amerikkalaista telkkaria. Uutisia eri puolilta valtoja ja jatkuvia säätiedotuksia. 44% maasta on kuulemma saanut herätä tänään valkoiseen jouluun.

Nyt haaveissa siintää aamiainen verannalla ja uusi päivä ulkoilmassa. Aurinko pilkistää jo pilven takaa. Joulu on!

Valoa

Tässä päivän mittaan olen laittanut merkille, että täällä on aika samanlaista kuin Havaijilla. Valo tulee näissä paikoissa jotenkin eri tavalla, kirkkaammin. Muistan ihmetelleeni asiaa jo aikoinaan, kun malttamattomana "kävin kävelemässä" Google Mapsilla Honolulun katuja. 

Täällä on paljon samaa muutenkin: arkkitehtuuri, rannat, aktiviteettimahdollisuudet ja liikkeet - kaikki samasta puusta veistettyjä pitkälle. Jos siis mielit Havaijin tunnelmaan, voit matkustaa myös Fort Lauderdaleen - tänne on kuitenkin aika paljon lyhempi matka.





Korkealta tulevalla ihanalla valolla on se vaikutus, että saa helpolla hyviä kuvia (Blogger tuntuu vaan pakkaavan kuvia, joten ne eivät näytä ihan niin onnistuneilta ladattuina blogiin kuin koneelta suoraan katsottuna. Aika hyviltä kuitenkin.) Kävimme auringonnousun aikaan aamulenkillä rannalla ja kun palasimme hotellin terassille aamiaiselle, kylpi maisema täydellisissä paratiisiväreissä. Aaah.

Auringon ja suolaveden vaikutus toimii suotuisalla tavalla ennen kaikkea ihmismieleen ja kehoon, jonka seurauksena myös kuvattavista saa parempia kuvia. Make sanoo, että näytän non-stoppina onnelliselta ja siltähän se tuntuukin.


Nyt väsyttää jälleen siihen malliin, että näiden päivän parhaiden räpsyjen jakamisen jälkeen suuntaan kauneusunille. Ehkäpä taas aamulla ennen auringonnousua on tilaisuus myös kirjoittamiselle.

Lähdön tunnelmia

Nyt ei enää vain tunnu joululta - nyt on joulu! Lahjat on saatu, loma alkanut, vihreitä kuulia maisteltu. Hupattelua vaan dumdidum! Joulupukki oli lähettänyt UPSin toimittamana toivelahjani, uuden One Piece -haalarin jo etukäteen. Kiitos Makelle ja porukoille tästä lahjasta <3 Nyt on lämmin asu mihin kietoutua, kun pitää jättää etelänmaat taakse ajallaan. Aamulla kello 8 lentokoneen nokka kuitenkin vasta osoittaa etelää, joten kaikki kiva on vielä edessä. Ilo kuplii!


Meillä oli viime yönä yövieras, joka toi meille mielettömän siistin japanilaisen puukon, joka oli hankittu paikallisen sepän verstaasta. Lisäksi saatiin Tokiossa kaikkien trenditietoisten suosima kakku, joka oli söpössä rasiassa. Kyllä tämä kaikki vahvistaa, että joulu on tullut! Lisäksi joulukortteja on tipahdellut pitkin viikkoa. Olen niin siunattu ihanilla ihmisillä.

Nyt, kun kello on jo yli kahdeksan illalla, nii pitäisi varmaan aloittaa pakkailu. Make on vielä salilla, joten on ehkä parempi, että hän löytää minut puuhailemasta eikä koneelta, kun kotiutuu. Joten heippa vaan! Tarkoitus on palata blogiin pitkin matkaa, joten palaamisiin!

Mikä Amerikassa viehättää?


Sain Friolandian Eveliinalta pysäyttävän postaustoiveen. Tai on kai väärin sanoa, että pysäyttävän, enemminkin liikkeelle laittavan. Ajatukset ovat laukanneet, kun olen pohtinut ja pohtinut.

"Mua kiinnostais kuulla mietteitä aiheesta että mitkä on sulle niitä asioita joiden vuoksi tykkäisit asua Jenkeissä ja miksi taas mieluummin Suomessa.. jos ei perhettä ja ystäviä lasketa mukaan. Siis ihan sellasia käytännön pieniä asioita, hajut, maut tms.."

Tämä kysymys on minulle itselleni tärkeä ja siksi se pysäytti minut miettimään.


Millainen työ tekee onnelliseksi?

Olen huomannut, että meitä kolmikymppisiä yhdistää usein pohdinta siitä, että mikä tekee ihmisen onnelliseksi. Usein pohdinta liittyy kiinteästi työhön, sillä työpäiväthän nielaisevat leijonan osan hereillä olostamme. Meillä oli vasta keskustelua aiheesta ystävieni kanssa ja kerroin heille, että ihailen työelämän tulevaisuuden visionäärejä, kuten vaikkapa sarjayrittäjä Taneli Tikkaa.

Sitten menin googleen selvittämään, että mistä minulla edes oikein on mielikuva siitä, että Taneli Tikka innoittaa ajatteluani. No, ensimmäinen poimimani artikkeli vastasi tähän heti.

Taloussanomien jutussa Tikka kertoo, että hänen mielestään Suomen talouden rakenteet – perinteiset teollisuustyöpaikat, yleissitovat työehtosopimukset ja niin edelleen – ovat kiinni historiaan nopeasti jäävässä mallissa, jonka on pakko muuttua. Työ tulee muuttumaan omaan motivaatioon pohjautuvaksi, freelancer-harrasteluksi.

Pysähtynyt hetki

Rauhallinen hengitys, tuttu ihontuoksu vierellä. Musiikki, sohva, päikkärit suloisessa kainalossa tai pörröisen viltin alla. Pysähtyminen lämpöiseen syleilyyn kaiken kiireen jälkeen ja sen välissä.


Elämä on täynnä hektisyyttä, aikaansaamisen onnea, mutta voi kuinka hyvä on välillä pysähtyä vain olemaan. Oma hetki ilman ajatuksia. Suosittelen.

Ja sitten taas jatkuu! Jaksaa.

Onnenhippusten jäljillä

Erinäisten aamupäivällä (toisaalla) sattuneiden (ei niin mahtavien) tapahtumien seurauksena havahduin pohtimaan iltapäivällä uuden konttorini ilmapiiriä. Meidän huoneessa vallitsee hyvä energia! Jo kolmatta viikkoa vedellään ja vielä kertaakaan en ole kuullut vanhojen työntekijöiden edes keskenään valittavan ja marisevan mistään. Tietysti joku on voinut mainita jostain epäkohdasta, mutta jos näin on ollut, se on ollut ohimenevää jutustelua, ei katkeraa, myrkyttävää vuodatusta. Havainto ilostutti kovasti mieltäni ja päätin kiinnittää huomiota omaan toimintaani, etten vain ole ensimmäinen joka alkaa napista mistään.

Vaikka työmme sisältää jopa kovin epäluovaa excelin naputtelua, hyvä ilmapiiri tekee työnteosta kepeää. Tänään istuimme syömässä kakkua kollegan syntymäpäivän kunniaksi ja olin niin iloinen, että saan olla olla osa avotoimistoa, jossa ihmiset ovat automaattisesti lähellä. Ilmaa on helppo hengittää.




Kesällä Vegasissakin syötiin kakkua ja oli helppo hengittää, mitä nyt housut puristi kaiken sen ämppäämisen jälkeen

Olen päättänyt, että musiikit korville laittamalla voi valita jokaisen hetken tunnelman juuri haluamakseen. Jos kävelen bussipysäkille sateessa, valitsen mahdollisimman iloisia rytmejä. Jos teen jotain yksitoikkoista tehtävää, iloitsen siitä, että voin keskittyä musiikkiin. Arvostukseni muusikoita kohtaan on huipussaan - niin tärkeää työtä nekin rentukat tekevät meidän kaikkien päivien ilastuttamiseksi.

Make lähetti mulle tänään Juha Tapion salakoodin sisältävän TSNEH -biisin, jota en ollut kuullutkaan ennen. Arja ja kumppanit kommentoivat blogiani niin ihanasti, että sydän sykkyrälläni niitä töissä tauolla luin. Sähköpostiin kilahti kuvia ystäväni kaksiviikkoisesta vauvasta! Tällaiset näin pienet asiat taitavat olla ne tärkeimmät onnen avaimet.


Miamissa oltiin muusikonrenttujen jalanjäljillä ja vähän muutaman muunkin

Ja kerronko vielä salaisuuden? Tajusin tänään, että työni ansiosta minusta tulee opiskelumahdollisuuksien erityisasiantuntija ja sehän tarkoittaa että saatan vaikka itsekin keksiä jotain superjännää tulevaisuuteen, kun tietoa suorastaan hierotaan naamaan kaiket päivät. Kjeh kjeh kjeh!

Ehkä pyrin opiskelemaan kirjoittamista ja kuvaamista? Ehkä jonain päivänä otan vahingon takaisin ja lähden aikuisopiskelijana vaihtoon! Ja jos näin käy - lupaan, etten enää takuulla haksahda siihen harhaluuloon, että vaihtokoulumahdollisuudet olisivat jotenkin rajalliset. Olen karvaasti kokenut, että kaiken maailman paratiisisaarillakin niitä opintopisteitä suoritellaan... (Terkut vaan Balille Sinille ja Torstille!)

Elämä on tänään täynnä mahdollisuuksia ja onnea! Harmaus - hävisit tämän erän.


Ps. Lokakuu on kuitenkin ottanut voiton siitä, että kuvaaminen on jäänyt miltei tyystin, kun valoa ei tunnu olevan. Tämän viikon haaste on kaivaa kamera esille ja keksiä sille käyttöä, sillä kuvavarannot ovat ehtyneet vallan kuin fossiiliset polttoaineet. Mielikuvitus alkaa olla rajamailla postausten kuvittamisessa...

Globalisaation ja perjantain riemua

Minun sukupolvelle, tai ainakin minulle henkilökohtaisesti, on suuri siunaus elää todeksi globalisaatiota. Hyppelehdin töistä kotiin iloisena mukavan ensimmäisen - kansainvälisiä tehtäviä sisällään pitäneen - työviikon jälkeen, ja saan idean! Kotimme lähikaupan vieressä on avattu uusi nepalilainen ravintola. Kas haenpa sieltä meille iltaruuan.

Astun sisälle Aasiaan ja ylitsevuotavaisen ystävällinen palvelu ottaa minut huomaansa. Pian imeskelen pillillä talon tarjoamaa mangojuomaa ja selailen lehteä take away tandoori-lammasta odotellessani. Ihastelen kuvia Singaporen muotiviikoilta ja päätän, että joskus vielä haluan käydä paikan päällä kokemassa tämän tapahtuman ja kaupunkivaltion todeksi.





Viisitoista minuuttia myöhemmin kotimme on täyttynyt aasialaisen ruuan tuoksusta. Laitan kynttilät palamaan ja "ruokamusiikit"-soittolistan Spotifysta soimaan. Gotan projectin Buenos Airesin tahdit täyttävät ilman ja argentiinalainen malbec kostuttaa suun.

Mietiskelen viikkoani. Olen työni kautta päässyt asioimaan maailman kaukaisimmista kolkista tulevien ihmisten kanssa ja tutustunut minulle tuntemattomien yhteiskuntien kehittyneisyysasteeseen selaamalla opiskelijoiksi pyrkivien koulutodistuksia eri puolilta maailmaa.

Ministeriön laatimat maatodistukset kertovat amk-tasolle sopivaa pohjakoulutusta antavat tutkintonimikkeet ja me etsimme niistä mainintoja mitä värikkäimmistä, koristeellisimmista ja käppyräkirjaimisista todistuksista (tai niiden virallisista käännöksistä). Yrittelijäisyydestä ei voi hakijoita moittia, joten tarkistettavaa riittää.




Välillä olemme afrikkalaisilla nettisivuilla hankkimassa lisätietoa ja välillä vakuutamme sähköpostilla tai puhelimessa, että ei, emme voi valitettavasti järjestää valintakoetta vain juuri Sinulle kotimaassasi, vaikka se auttaisikin Sinua suuresti ja vaikka mekin kyllä uskomme Sinun olevan aivan ainutlaatuisin hakija kouluumme. 

Onni alkaa kuplia sisälläni vähän kuin varkain. Voi kuinka rakastankaan eri kulttuurien parissa toimimista! En ole koskaan ollut kovinkaan kiinnostunut historiasta, mutta jos olisin vaikkapa dubailaisessa museossa tai vaikka vaan paikallisessa toimistossa, voisin kuvitella ihastelevani aikalaisteni dokumentteja ihan jo typografia-erojen takia. Minulle on rikkaus, miten standardit vaihtelevat eri puolilla maailmaa, joten hassua tai ei, olen liekeissäni uudesta työstäni näiden pienten seikkojen takia.

Kesälomalla olin onneni kukkuloilla Venice ja Santa Monica beachillä Los Angelesissa, josta kuvat ovat. Tulevana jouluna tulen olemaan onneni kukkuloilla Floridassa. Pääsiäisenä tulen olemaan onneni kukkuloilla Pariisissa.

Mutta tänä iltana olen onneni kukkuloilla Töölössä. Ihan vaan sen vuoksi, että elämä on ihanan monimuotoista Suomessakin.

Hyvää viikonloppua toivoo,
Ulletin <3 globalisaatio


Ps. Kuin muistutukseksi juuristani, tänään on perjantai ja Vain elämää -tv-sarja näkyy telkkarista. On vuorossa Jukka-pojan päivä ja - toimii! Iloitsen myös omasta kulttuuristani, vaikka periaatteessa eittämättä luokittelisin ohjelman meikäläisen genren ulkopuolelle. Jostain syystä kuitenkin toimii.

Pps. Tajuan kuinka onnekas siskoni on, koska hän on lauluntekijä ja sanoittaja. Ajattelen, ihmisen tarvitsee saada ilmaista itseään. Vaikka vain itselleen.

Onneksi on blogi ei-niin-musikaalisille :)

Iloista huomenta!

Tulipa tässä aamutuimaan mieleen sellainen juttu, että voisin alkaa panostaa blogissani entistä enemmän vaan onnellisiin asioihin. Iloahan tämä maailma kaipaa ja hyviä asioita kyllä tapahtuu, kun katsoo ympärilleen. Tuntuu, että huonot uutiset jyräävät ihan liikaa otsikoita ja mielialoja.

Tämä ajatus on tullut mieleeni ennenkin, sillä ihana siskontyttäreni perusti uuden blogin, johon hän kirjaa muistiin tilanteita, joissa hän on rohkeasti astunut mukavuusalueensa ulkopuolelle ja/tai kokeillut jotain asiaa ensimmäisen kerran. Hän on haastanut itseään tekemään hyviä tekoja, kuten vaikkapa päästämään mummon edelle kauppajonossa tai muuta pientä arvokasta hyvää, joka tuo molempien osapuolten päivään iloa. Mahtava idea Heidi! Minäkin haluan haastaa itseni näkemään kaikki elämän hyvät jutut ja haluan alkaa panostaa niihin myös täällä blogissa entistä enemmän.


Maken iloisia silmiä katsellessa ei voi tulla muuta kuin hyvälle tuulelle! :) Oli hauska juttu, että yritimme soittaa toisillemme täysin yhtä aikaa tänä aamuna, niin ettei puhelimet voineet yhdistää.

Mukavaa päivää kaikille! Minä lähden käväisemään salilla ja sen jälkeen suuntaan viettämään toista iloista humputtelulomapäivää kaupungille! :)

Juuri nyt: Hääpäivä ja aikakauden loppu - what a feeling!

Ajattelin säilöä talteen tuoreet fiilikset tästä elämän taitekohdan päivästä. Siitä on kyseltykin. Miltä nyt tuntuu? Yksitoista vuotta naimisissa elämäni miehen kanssa. Ensimmäinen lomapäivä ilman velvollisuuksia minkään työn suuntaan - kymmeneen kokonaiseen päivään :) Aika hyvältä ja vapaalta kuulkaa tuntuu!







Kun Make alkoi vikitellä mua aikoinaan, en ollut kiinnostunut yhtään. Piut paut hänestä! Vuosi meni, että aloin ymmärtää hyvän päälle ollenkaan. Taktiikka miehellä oli kyllä ovela. Kun muita oli läsnä, hän ei huomannutkaan minua. Kun oltiin sattumalta kahdestaan kaveripiirin kaikottua jonnekin, ei olisi ihanampaa ja huomaavaisempaa tyyppiä voinut mistään löytyä.

Huolella harkittu viileys muiden läsnäollessa alkoi puremaan minuun pikkuhiljaa. Ja on toiminut niin, että jo 13 vuotta olen vaan joka päivä ihastunut enemmän ja enemmän tähän kieroilijaan ja halunnut siltä huomiota ja viekkua enemmän ja enemmän vaan :) Melko tehokas taktiikka siis!

Tälle päivälle meillä ei ole erityisempiä suunnitelmia, sillä yhteen päivää asetetut odotukset kokemuksien mukaan saattavat johtaa lopulta kamalaan stressaamiseen ja suorituskeskeiseen juhlimiseen. Ja pettymyksiin, jos lahjat ei aivan menneetkään nappiin... :) Mieluummiin juhlii vähän väliä tekemällä seikkailuja maailmalle ja ilahduttamalla toista muutenkin säännöllisesti.

Itse asiassa mulla on tällä hetkellä päällä hirveä päänsärky. Viime päivät ja viikot ovat olleet todella kuluttavia ja kuumottavia. On pitänyt laittaa yksi aikakausi elämästä pakettiin fyysisesti ja henkisesti. Eilen alkuillasta sammutin valot tyhjästä työhuoneestani ja luovutin työvälineet ja avaimet pois.



Viimeisten kahden vuoden aikana olen oppinut paljon uutta itsestäni. Olen eri ihminen kuin vuonna 2011. Entinen urakeskeinen ajatusmaailma on tällä hetkellä ihan taka-alalla elämässä. Jätin taakseni vapaaehtoisesti työn ja aseman, jota moni piti ihailtavana ja kiinnipidettävänä. Aamulla, kun heräsin, ensimmäinen ajatus oli, että olen VAPAA! Työ, raha, valta tai asema eivät vie tai määrittele minua vaan seuraan sydämeni ääntä minne ikinä se viekään minua. En ehkä tiedä vielä tarkalleen mitä se on, mutta aion ottaa siitä selvää. 

Kaikki ei sovi kaikille. 

Olen hyvä sellaisena kuin olen. Olen visuaalinen ihminen. Kaunis kukkanen pöydällä voi pelastaa päiväni, pahankin sellaisen. Olen itsenäinen. Olen haaveilija. Olen kiinnostunut kauneudesta, väreistä, onnellisuudesta, ihmisistä, maailman kolkista. Olen sinnikäs. En ole maailmanparantaja, mutta välitän paljon. En ole mustavalkoinen ja ehdoton. 

Haluan oppia rakastamaan enemmän ja ymmärtämään. En kuitenkaan analysoimaan. Haluan elää hetkessä ja elänkin. En tiedä missä olen ensi syksynä ja rakastan sitä ajatusta! 


Olen todella kiitollinen kaikesta kokemastani työssä ja rakkaudessa. Sen takia viisaampi ja rikkaampi. En haikaile. Kaikki tarpeellinen säilyy elämässä muutoksista huolimatta. Uudet, jännittävät seikkailut kutsuvat! 

God takes care of his own, even while they sleep!

Innostus-seminaarissa

Meillä oli tapana käydä huippuseminaareissa työkaverini Anun kanssa Lokkaali-hankkeessa vielä työskellessämme. Matkustimme usein Helsinkiin ja palasimme Ouluun superinspiroituneina tilaisuuksien annista.

Pitkästä aikaa sähköpostiini tippui kutsu seminaariin, johon ilmoittauduin yhtä suurin odotuksin kuin vallan ennenvanhaan. Innostustalous-nimiseen seminaariin Finlandia-taloon oli kutsuttu puhumaan Jari Sarasvuo, Susanna Rahkamo, Mikael Jungner ja Lauri Järvilehto muutamia nimiä mainitakseni. Tästä täytyy tulla mielenkiintoista, ajattelin.


Ja tulihan siitä. Entiseen malliin istuin yleisössä kynä muistiinpanoista sauhuten ja vain omaksi ilokseni. Voi kuinka olenkaan kaivannut tätä! (Vanhan työn muistot palasivat mieleen muuten myös muistiinpanovälineistäkin, jotka jaettiin ovella - ne olivat ihan samanlaiset eko-kynät ja vihkot, jotka mekin tilasimme järjestämämme hankkeen suureen päätösseminaariin vieraille.) No mutta mitä sitten kirjoitin ylös?

  • Jari Sarasvuo/Lauri Järvilehto: "Siellä missä intohimo ja maailman tarpeet kohtaavat, on sinun kutsumuksesi."
  • Susanna Rahkamo: "Kun on loistava tiimi, voi muuttaa maailmaa." - - "Mikä meitä motivoi? Merkitys, taituruus, toimintavapaus."
  • Mikael Jungner: "Vanhakantaisessa hallintavalta-yrityksessä työntekijässä arvostetaan ahkeruutta, tottelevaisuutta ja osaamista. Ketterässä nykyaikaisessa firmassa arvostetaan sen sijaan intohimoa, luovuutta ja taitoa. Intohimoiset ihmiset ovat vaarallisia vanhan mallin hallintavalta-yrityksessä. -- Maailma on mennyt niin monimutkaiseksi, että sitä ei enää hallitse oikeasti kukaan, silloin on parempi malli toimia ketterästi."
  • "Intohimoa on se, joka vie sinut rutiinien ja henkilökohtaisen häpeänkin yli."

Jungner ja Pekka Pohjakallio puhuivat siitä, miten maailma on muuttunut hirveästi, mutta työelämän käytännöt ovat pitkälti monessa paikassa edelleen tehdastyöhön istuvan hallintavallan alla. Esimerkiksi toimistotyöajat ja kellokortin leimausvelvoite kertovat tästä, vaikka liukuhihnaminen tehdastyö on pitkälti vaihtunut ajattelutyöhön, ja ajan mittaamisen sijaan tuottavuuden seuraamisen soisi olla keskiössä. Käynnissä on murros, jossa siirrytään ulkoisesta johtamisesta sisäiseen johtamiseen. Kaikki puhujat toistivat vähän eri sanoilla tutkimustuloksia siitä, että nykyajan työntekijää motivoi ennen kaikkea työn merkityksellisyys, aikaansaamisen tunne ja autonomia.

Filosofian akatemian perustaja Lauri Järvilehto kertoi, että Gallupin 140 000 ihmistä käsittäneen tutkimuksen mukaan työntekijöiden innostus vaikutti selvästi yrityksen tulokseen. Innostuneiden ihmisten keskuudessa tuottavuus paranee huimasti ja burnoutteja esiintyy hulppeat 125 % vähemmän kuin ei-innostuneiden työntekijöiden keskuudessa. Innostuneet ihmiset ovat luovempia, oma-aloitteisempia ja sairastavat vähemmän.


Minä olen viime aikoina kokenut suurta innostuneisuutta muoti-, matkailu- ja bloggausharrastusten parissa. Tänään hyvää oloa virtasi, kun uuden Glorian kansi muistutti huippukivasta Helsinki Fashion Weekendistä ja pukemani ihana Mariina loisti kannessa keskimmäisenä :)

Innostumisesta puhumista pidetään Suomessa vieläkin vähän nolona juttuna ja sen saarnaamisen edelläkävijät Jungner ja Sarasvuo ovat joutuneet kestämään kovaa irvailua ja halveksuntaa. Monia suomalaisia organisaatioita johdetaan vielä tiukasti vanhaan malliin ylhäältä alas, mutta muutos on tulossa vääjäämättä.

Jungner kertoi vierailuistaan San Franciscon Piilaaksossa ja havainnoistaan, kuinka siellä maailman kärkifirmoja, kuten Googlea, Facebookia, Microsoftia, Yahoota jne, pyöritetään pelkästään innostuneiden ihmisten kautta ketterästi tarjoamalla merkityksellistä ja vapaata työkulttuuria. "Vaikka suomalaiset pomot eivät siitä ehkä tykkää, jyrinä kuuluu jo Piilakson suunnalta. Muutosta ei pääse enää karkuun" Jungner naurahti.

Lauri Järvilehdolla (jonka kirjan parissa muuten teimme Eveliinan kanssa kutsumuskartaa) on unelma, että vuoden 2023 Suomessa olisi normaalia herätä maanantaiaamuna töihin ja ajatella: “Jee! Pääsen taas tekemään hienoja juttuja ihanien ihmisten kanssa.” Samaan unelmaan on helppo tarttua! Järvilehdon ideaan unelman todeksi saattamisesta voi lukea tästä.

Jos muuten haluaa tarkistaa oman tilanteen työn innostavuudesta, on siihen Työterveyslaitoksella oikein testi olemassa. Taidanpa mennä tekemään sen. Menkää tekin!

Eräs Roadtrip Porvooseen



Viime viikon lauantaina saimme idean lähteä extemporee roadtripille Porvooseen!


Kaikki lähti siitä, kun Paksulla oli esitys Vantaalla ja vakioyleisö, eli me, suuntasimme Tanssiteatteri Raatikkoon Kamalan Velhon ensi-iltaan. Näytös oli huippuhyvä ja poistuimme ulos kauniiseen päivään energiaa ja hyvää fiilistä pursuten. 


Katselin näitä kahta kuomaa auton edessä ja siitä se ajatus sitten lähti. Voisihan sitä koti-Suomessakin vähän roadtrippailla, kun ei ole kiire mihinkään. Show'n päätähden täytyi jäädä teatterille, joten matkaan lähdettiin tällä kertaa kolmisin. 


Ensin yritettiin kuitenkin hoitaa bloggarin perusvelvollisuudet eli päivänasu-kuvat. Mutta aina ei voi ihan onnistua... Kamerasta löytyi tarjolle joko ylivalottuneita naamoja tai sitten öö vähän vähemmän tasaisesti valaistuja naamoja... haha! :D


Pian oltiin perillä Porvoossa ja mikä huippukiva paikka 40 km päässä Helsingistä löytyikään! Kyllä hymyilytti vähemmästäkin.



Käveleskeltiin ympäriinsä pitkin Porvoon vanhan kaupungin katuja ja nautittiin uskomattoman lämpimästä syyskuun puolivälin päivästä. Meikä tietysti koko ajan pari askelta jäljessä kameran räpsyessä ja hidastaessa matkantekoa. 




Syksyn leimuavat värit yhdistettynä t-paitakeliin - ah, eipä juuri paremmasta väliä!



Kävellessä tuli lopulta nälkä. Ja sehän ei haitannut, sillä koko matkan idea oli syntynyt siitä, ettei keksitty Helsingistä hyvää ruokapaikkaa, johon voisi mennä siten, että saisi auton kätevästi parkkiin. Hyvä niin sillä löydettiin aivan helmi safkaamismesta - Surf! 



Surf oli sisustettu Amerikka-roadtrip- ja surffityyliin. Seiniltä löytyi isoja kuvia San Franciscon Golden Gate -sillasta, Los Angelesin Downtownista ja monista muista paikoista, joita näimme oikeina versioina kesän roadtripillämme. Ei tarvinnut kahta kertaa miettiä, että jäisimmekö tänne syömään herkkupäivän päivällistä.  



Ja vaikka kello kävi jo kuutta, tarkeni jäädä ulos syömään. Kyllä pihvi maistui käsittämättömän hyvältä treeniviikon jälkeen Amerikka-ravintolan patiolla kauniissa Porvoon maisemissa. 


Ruuan jälkeen ravintolan läheisyyteen oli tuotu tyrkylle auto, joka sekin olisi sopinut Jenkki-tyyliin. Valitettavasti se ei kuitenkaan ollut meitä varten ja jatkettiin matkaamme apostolinkyydillä.





Hämärä alkoi hiljalleen laskeutua kaupungin ylle tehden Porvoosta entistä kauniimman lukuisissa väreissään.


Syksyn lehdet, vanhat puutalot ja punaisena hehkuva aurinko loistivat kilpaa...


Maken laukun kanssa.





Vielä päätimme kivuta kukkulalle katsomaan Porvoon vanhaa kirkkoa.




Ja sen pituinen se. Saagan täytyy lopulta loppua, mutta aivan varmasti suuntaamme kaupunkiin vielä uudelleen. Viimeistään ensi kesänä, mutta heittipä Heini ilmoille ajatuksen Porvoon joulutorilla vierailemisesta. Sen täytyisi olla tunnelmallisinta ehkä ikinä. Mutta ei korkokenkiä Porvoon mäkisille mukulakivikaduille talvella. Se on hyvä pitää mielessä. 


Ps. Vanhasta kaupungista matka jatkui hylätylle rautatieasemalle, joka on pääosassa tässä postauksessa.