Näytetään tekstit, joissa on tunniste haaveilu. Näytä kaikki tekstit

Laulu mun pään sisältä

Kiitos Mirkka tästä. Tuntuu kyllä juuri tältä juuri nyt. (Mutta voi artistia, miksi tuo video on kuvattu kokonaan tässä kelissä... odotin koko ajan sitä että kuva vaihtuu kylmästä lämpimään. Se tois uskoa.)



lähdetään kauas pois
sinne mis on lämmin
ja niin paljon elävämmin
loistaa tähdet ja kuu
ei se voi olla väärin
lähtee maailman ääriin
haluan sun kanssasi poistuu
lähdetään kauas pois
sinne mis on lämmin
ja niin paljon elävämmin
loistaa tähdet ja kuu
ei se voi olla väärin
lähtee maailman ääriin
haluan sun kanssasi poistuu

no mä tsiigaan ulkomaan valokuvia
vertaan niitä ja mun paleltumia
oon mä ottanu kylmältä osumaa
tuntuu että kolhii mua kotimaa
bungalovi heiluu, tuulen voimasta keinuu
tuolla kaukana jossakin
jätän taakse tän ostarin

jo sä lähdit ja menit
ja sä teit mitä suunnittelit
täytyy tehdä miltä tuntuu mitä pitää
ilman toimintaa saa aikaa mitää
kaikki oli mukan matkassani viimeks kun tarkistin
ja mä tilaan taksin
ja tsekkaan seuraavan galaxin
ja jos mä nään lunta ni sen on oltava unta
ei kylmästä tietookaan
tiedä mitään hienompaa
ja mä haluan nähdä ja kokea
en vain loputtomiin asioita hokea
en jämähtää paikoilleen

ulko-oven suulta
puhaltaa lämmintä tuulta
ei oo kylmään paluuta
siis sun täytyy tulla mun luo

Perjantai-illan mietteitä varsin merkittävän viikon jälkeen

What a week! Irtisanoutuminen, aamusali joka päivä ennen töihin lähtöä, syyskuun puolivälin helteet (tai ainakin lämpimät), uuden reissun muotoutuminen ja varaaminen – sanoisinko ei hullumpi viikko.

Näyttää siltä, että saan jatkaa Y-sukupolvelle ominaista elämää täysillä toistaiseksi. Treffailin eilen Brooklyn Cafessa ihanaa Sannaa, johon tutustuin Kirsi-ystäväni kanssa keksimämme NAMEn kautta. Ideoita sinkoili ja inspiraatio virisi, kun päästiin mussuttelemaan bageleita yhdessä Helsingin New Yorkeimmassa paikassa. Kohtaaminen vahvisti aikoinani New Yorkissa onnenkeksistä saamaani elämänfilosofiaa "anything is possible to a willing heart". Kaikki on mahdollista tahtovalle sydämelle. 







Viikon aikana hoksasin myös, että on tarpeen varoa mitä toivoo! Olen tehnyt seinällemme aarrekartan jo vuosia sitten, johon leikkasin silloin minua puhuttelevia kuvia ja tekstejä lehdistä. Aarrekartan on tarkoitus muistuttaa säännöllisesti omsita haaveista ja toiveista. Tänä syksynä hain vakipaikkaa, mutta prosessissa työ muuttuikin määräaikaiseksi. Eipä ihme, sillä aarrekartassani luki että kenekään ei pitäisi allekirjoittaa vakituista työsopimusta! :D



Näillä mennään siis toistaiseksi. Maailma on auki ja tulevaisuuden suunnitelmia viriää. Anything is possible to a willing heart. 

Hyvää viikonloppua mussukat!

Haluamisen hyvästä ja pahasta voimasta

Haluaminen. Sen minä osaan. Tänään olen ehtinyt haaveilla suomalaisten designereiden laukkusista ja korkokengistä ja monesta muusta kivasta. Varsinainen haluamisen hyökyaalto iski tänään aamiaisella eteeni Hesarin sivulta, kun näin Finnairin mainostavan lentotarjouksiaan. Silmäni suurenivat, lehden luku keskeytyi ja löysin itseni googlettamasta vimmatusti lento- ja hotellipaketteja eri kohteisiin. Mutta pian jo sitten kieriskelinkin valtavassa ristiriitaisten ajatusten ristiaallokossa: Säästäminen, arjen sujuvuuteen satsaaminen, hetken hurma, harkittu kaukomatka, nopea reissuhelpotus, yksi tai muutama designer-vaate, uusi kevätgarderobi halpismerkeistä, tulevaisuuteen varautuminen, uusi sohva, uusi sänky...? Huokaus. Siihen vielä päälle kanssaihmisen ristiriitaiset toiveet ja tarpeet... Voihan toivottomuus!

Viikonlopun parhauksia Instagrammin kätköistä

Toisissa ihmisissä sitä on yleensä helpompi havaita. Kun ne vaan haluavat asioita sen sijaan, että tekisivät niille jotain. Reissaaminen on varmaan tästä paras esimerkki. Aika monella täysi-ikäisellä, terveellä ihmisellä on mahdollista tehdä sen eteen, että reissuun pääsee. Täytyy vain mennä pois mukavuusalueelta ja lopettaa tekosyihin uskominen.

Ja tämä koskee myös minua.

Kävin vast'ikään kirpputorilla ja jututin myyjiä. Kyllä tästä roinasta tienestin saa, kun vain viitsii alkaa myyntihommiin, kertoi myyjä, jonka pöydällä en nähnyt mitään kiinnostavaa tavaraa. Niin, onhan sitä omiinkin nurkkiin kertynyt paljon tavaraa. Minulle myyminen tuntuu epämieluisalta asialta. Kun jokin asia on menettänyt silmissäni arvostuksen, on vaikea nähdä, että joku muu saattaisi pitää sitä aarteenaan. Helpompi on vain antaa tavara pois ja säästyyhän siinä vaivaakin. Mutta onko sitten minullakaan aihetta mankua reissua, kun matkan hinnan verran voisi olla massia kiinni minulle arvottomissa roinissa?

Voi olla, että olemme kaikki joskus pienen henkisen läppäisyn tarpeessa. On helpompi suostua uskomaan unelmat torppaavia tekosyitä kuin suostua menemään epämukavuusalueelle ja toimia.

Pitää kuitenkin muistaa, että se arki tällaisenaankin on monesti varsin mallillaan. Etenkin sen näkee, kun ottaa kuvia Instagrammilla vain päivien parhaista hetkistä :) Kun arjen ankeudet rajataan pois, onko pokkaa haluta vielä lisää, kun on jo niin paljon?

On minusta, koska haluaminen on eteenpäin vievä draivi, joka mahdollistaa kaikkea uutta ihanaa. Arki vie leijonan osan elämästä joka tapauksessa, joten kaikella viekkaudella vivutetut ja puurtamisella punnerretut herkkuhetket ovat eämääni aina tervetulleita!

Ps. Hmm. Minusta tuntuu, että olen kirjoittanut tästä aiheesta ennenkin. Kaipaan selvästi tätä muistutusta itselleni yhä uudelleen ja uudelleen, joten antakaa anteeksi mahdollisesti rikkinäisenä soiva levy... :)

Matkailun terveyshyötyjä nauttimassa

Nautiskelen uudenlaisesta matkailun synnyttämästä hyödystä nykyisessä arjessani. Kuvassa näkyvä Miamin hotellimme uima-allas sai aikaan sellaisen onnellisuusreaktion talven raatelemassa kehossani tammikuussa, ettei sitä oikein voi edes sanoin kuvailla. Muutuin henkiseltä olemukseltani merenneidoksi vähintään. Myöhemmin reissulla uimme muuallakin, jopa kolera-altaaksi ristimässämme likaisessa uima-altaassa, mutta autuas tunne senkun vain vahvistui. Nyt olen onnistunut tuotteistamaan sen varastoidun onnenkokemuksen polttoaineeksi reippailulle täällä koti-Suomessa. Olen uinut alle kahdessa viikossa enemmän kuin viimeisinä kahtena vuotena (tai ehkä 10 vuotena) Suomessa yhteensä.



Liityin Forever-kuntoklubille oikeastaan klubin tarjoaman tilavan uima-altaan ja siellä pidettävien vesijumppien houkuttamana. Olen käynyt jo useita kertoja polskimassa ja saavuttanut Floridassa löytämäni merenneito-olotilan siellä altaassa. Kun keskityn katsomaan turkoosin veden sävyjä, voin tuntea stressittömässä olotilassani olevani jälleen kuin lomalla paratiisissa. Uima-allas on myös Crowne Plaza -hotellin vieraiden käytössä, joten siellä kuulee ja näkee usein eri kieliä (no ainakin venäjää) puhuvia henkilöitä kylpytakeissaan. Ja sehän on vain omiaan lisäämään mukavasti kansainvälistä tunnelmaa.

Keksimäni onnellisuudensiirtometodin myötä uimisesta on tullut uusi suosikkini. (Vaikka sana uiminen kuulostaa edelleen korvissani vähän liian urheilulliselta verrattuna siihen tunteeseen, mitä se minulle tällä hetkellä aiheuttaa. Olen vielä prosessissa siihen, että urheilu mieltyisi päässäni nautinnolliseksi sanaksi.) Ennen inhosin uimahalleja ja kastuminen tuntui työläältä prosessilta, uimisen pitkästyttävyydestä puhumattakaan. Mutta nyt olen varsinainen vesieläjä. :) Jälleen kerran yksi rasti matkailun hyötyjen listalle!

Vaikka olen matkailuintoilulakossa, niin sinnikäs kuumeenpoikanen se vaan koko ajan taustalla raksuttaa alitajunnassa, että minne ja millä keinoilla sitä pääsisi taas terveyshyötyjä keräämään.

Mietteitä mukavuusalueesta ja yrittäjyydestä

Yhtenä iltana lenkillä törmättiin Maken kanssa kauppaan, joka pysäytti meidät ja piti ottaa ihan kamera esille. Helsingin keskustan tuntumasta löytyi vielä liike, jossa punnitaan oranssilla vaa'alla ja jonka kassalla ei voi vilauttaa minkään ketjun plussakorttia. Aika söpöä! Kauppa ei ole hirveän kaukana meiltä, joten voisi kyllä alkaa kannatuksen vuoksi asioimaan pikkupuodissa aina silloin tällöin. 




Minulla on ollut tässä aika paljon aikaa viime aikoina, kun nämä nykyiset työt eivät jakaannu tasaisesti joka kuulle. Olen ehtinyt ajatella paljon asioita ja yrittäjyys on nostanut arvoaan mielessäni. En nyt ole (ainakaan toisaiseksi) mitään yritystä perustamassa, mutta ajatuksissani olisihan mahtavaa tehdä jotain omaa täysillä. 

Joku oli jakanut äsken Facebookissa seuraavan kuvan: 



Vapaa käännös: Pieni ympyrä -> "Mukavuusalueesi". Iso ympyrä, "Se missä taika tapahtuu". 

Tuo on niin totta. Mitään mahtavaa ja mullistavaa ei voi tapahtua, jos pysyttelee vain koko ajan omalla mukavuusalueella. Mutta hitsi sieltä on hankala lähteä pois! Mitä vanhemmaksi tulee, sen epätodennäköisemmin haluaa lähteä enää opiskelemaan lisää, koska on tottunut tiettyyn elintasoon ja opintotuella kituuttaminen ei paljoa houkuttele. Samaan aikaan yhä useampi (kokemuksen ja mutu-tuntuman perusteella) ei tiedä mitä haluaa tehdä vielä keski-iän häämöttäessäkään. Niinpä suurin osa tyytyy nykyiseen työhönsä ja lähtee leipääntyneenä aamulla töihin. Firmoissa, joita tällaiset henkilöt dominoivat, uudet innokkaat tulijat opetetaan pikimmiten "aikuisten ja talon tavoille". Mutta sellainen työ ei tulevaisuuden tekijöitä enää kiinnosta. Start up -yritykset ovat nyt se juttu. Start up'ssa on aivan eri arvostukset kuin "vanhan ajan" yrityksissä ja niistä lähtökohdista on moni menestystarina lähtenytkin. Moni menestystarina kuten esimerkiksi Google ja Facebook. 

"Joidenkin arvioiden mukaan yli 90 % startup-yrityksistä ei menesty. Startup-yrittäjälle konkurssi ei ole kuitenkaan osoitus epäonnistumisesta vaan siitä, että on yritetty. Virheet ovat merkki positiivisesta riskinotosta, uskalluksesta."

Ihailen uusien yrittäjien rohkeutta ja lannistumattomuuta! Kunpa oppisi itsekin suhtautumaan noin, että virheet eivät ole merkki epäonnistumisesta vaan yrittämisestä ja uskalluksesta. Jos aihe kiinnostaa, niin tässäpä linkki avartavaan artikkeliin, josta lainaus on poimittu.

Another day in my paradise

Lauantai. Mikä mahtava päivä tutkia maailman parasta kaupunkia! Päätettiin ottaa tänään suunnaksi Queens.

Olin ylpeä itsestäni, sillä olin valmistautunut hyvin. Otetaan 7-juna ja ajellaan sillä Vernon bulevardille saakka. Sieltä kävellään Watertaxi beachille, jossa meitä odottaisi hiekkaranta feikki-palmuineen.

Mutta ensimmäinen ongelma ilmottautui jo heti Times Squaren asemalla: 7-juna ei ole käytössä tänä viikonloppuna Manhattanilla ollenkaan ja se on ainut millä kohteeseen pääsee. What! No ystävällinen koripalloilija poika tuli heti opastamaan, kun siinä pyörittiin ja neuvoi kiertoreitin. Eri juna Queensboro Plazalle ja sieltä vaihto 7-junaan. Dumdidum, niin päästiin matkaan ja saavuttiin Queensboro Plazalle ja hypättiin tupaten täynnä olevaan 7-junaan juuri ennen kuin se lähti liikkeelle. Huomataksemme, että suunta on väärä.

Ei muuta kuin ulos 42 streetillä odottelemaan toista junaa takaisin. Ei niin ruuhkaista enää.

No juna tuli, ajettiin takaisin, kierrettiin toiselle puolelle raiteita ja hypättiin eri suuntaan menevään junaan. Dumdidum, junassa on mukavaa. Huomataksemme, että olemme jälleen 42 streetillä! Mitä ihmettä!!! Ystävälliset kanssamatkustajat sitten kertoivat, että Queensboro Plazalta ei pääse tänä viikonloppuna muuta kuin yhteen suuntaan ja, että meidän pitää ottaa shuttle bussi eikä ravata edestakaisin tätä väliä!

No taas junasta ulos ja takaisin lähtöpisteeseen.

Ja shuttle bussiin...

...ja vihdoin ja viimeinen olimme Vernon bulevardilla.

Hyvä hetki ryhtyä diivaksi, koska on niin newyorker, ettei eksy koskaan!

Määränpäässä ei näkynyt Watertaxi beachia vaan ihastuttava rauhallinen rantalaituri.

Jäätiin laiturille makoilemaan ja NAUTITTIIN elämästä niin täysillä kuin vaan voi! En varmasti unohda tätä päivää ikinä! Oli täydellisen lämmin ilma, paras New York -ystävä vieressä ja siinä sitten vaan höpöteltiin ja mietittiin tulevaisuutta maailman parhaassa kaupungissa. Olin niin onnellinen ja olen vieläkin, että melkeen sattuu!

Mentiin juttelemaan kalastajille ja saatiin tältä mieheltä elämänohjeita: "Älkää luottako kehenkään ikinä! Kaikki haluaa teidän rahat, mutta älkää uskoko ketään ikinä missään tilanteessa!". Okei.

Seudulla ei pahemmin turisteja eikä muitakaan ihmisiä näkynyt. Käveltiin eteenpäin päämäärättömästi, naurettiin, höpöteltiin ja otettiin kuvia.

Vihdoin eteen tuli romanttisen näköinen vinksahtanut ravintola. Amerikan raudan ovi oli auki ja 60-luvun rock'n roll raikasi ulkona hilpeitä säveliä.

Vastapäätä ravintolaa löytyi myös "Watertaxi beach" kaikessa komeudessaan... rannasta tosin ei ollut tietoakaan vaan ainoa jälki paikasta oli hylätyn näköinen parkkipaikka...

Päätettiin mennä sisälle ravintolaan myöhäiselle lounaalle.

Yllätykseksemme pöydät oli niin loppuun varattuja, että jouduttiin jäämään baaritiskille! Ulkoa vaatimattoman näköinen paikka oli joku kuuluisa nyrkkeilyravintola! Murua rinnan alle ja baanelle.


Otettiin aut... shuttle bussi alle ja lähdettiin ettimään metroa tältä metrottomalta alueelta. Oltiin päätetty jatkaa Watertaxi beachien metsästystä, sillä niitä pitäisi olla New Yorkissa kolme.

Jäätiin bussista väärällä pysäkillä ja oltiin vähän pihalla, että mihin pitäisi seuraavaksi suunnata. Tykkään Angelasta, kun se on samalainen huoleton höperö kun minäkin, että mennään ensin ja katotaan sitten, että menikö oikein! Ja eihän se yleensä mene. Ja siihen kun vielä lisää sen kälätyksen, jonka lomassa unohtuu seurata, että missä pitäisi jäädä pois...

Vihdoin kaivattu G-linja löytyi ja hypättiin taas junaan. Matkan oli tarkoitus kulkea Brooklynin kautta takaisin Manhattanille Brooklyn bridgen kupeeseen, jossa pitäisi olla toinen Watertaxi beach. Junassa alettiin juttelemaan vanhan taiteilijamiehen kanssa ja hän usutti meitä jäämään pois Williamsburgissa, koska alue on niin hip, että varmana tykättäis siitä. No päätettiin tehdä niin, koska se näytti sopivan meidän metrosuunnitelmiinkin hyvin.

Ahneus iski ja haluttiin päästä näkemään auringonlasku Williamsburgin sillalle. Käveltiin jotain 100 kilometriä edessä häämöttävälle sillalle, joka todellakaan ei ollut lähellä, vaikka se kaukaa näkyikin. Virhe numero yksi, jota aina erehtyy täällä luulemaan. Ei kai se nyt ole pitkä kävelymatka! Kunnes on jalat hyytelönä maitohapoilla jossakin kadun kulmassa huohottamassa...

Ja ei ne sillat niin helppoja muutenkaan ole, kun ne ovat tätä kokoluokkaa (yli 2 km pitkiä). Ei me löydetty, miten sinne ylös edes pääsee! Nähtiin kyllä auto- ja pyöräkaistat, mutta ei tietä jalankulkijoille. Myöskään rantaan ei päässyt, sillä kaikkialla tuli vain aita vastaan. Nyt riittää kävely, Taxiiii!!!

Ja kyllähän se olikin kiva istua alas! Taas hymyilyttää.

Ja löytyypähän määränpääkin näppärästi, kun päräyttää pirsillä pihaan! Pier 17 ja vesitakseja! Jee!

...mutta ei Watertaxi beachiä hiekkarantoineen ja palmuineen. Luovutettiin tällä kertaa tähän ja lähdettiin viettämään lauantai-iltaa laiturilla sijaitsevaan tavalliseen ravintolaan. Kerrassaan täydellinen päivä! TÄMÄ on just se, mitä suurkaupungeista kaipaan ja jota rakastan! Jokainen päivä on seikkailu. Voi tätä onnellisuuden määrää!

Terveisin, Siirappi-Ulla

Minä, Ban Ki-moon ja Kofi Annan

...ollaan tässä kuvassa.

Olin tänään päivän YK:ssa ja oli niiiin siistiä!! Kaplan oli järjestänyt tutustumisreissun Yhdistyneisiin kansakuntiin ja tiesin heti, että minä kyllä osallistun tähän, vaikka kukaan kaiffareistani ei lähtenyt mukaan ja osallistumisen takia missasin uuden tason aloituksen ja sain poissaolomerkinnän (joista ollaan tosi tarkkoja muuten). Jos poissaoloja on enemmäin kuin 85% kouluajasta, niin kolmannella varoituksella asiasta joutuu poistumaan maasta ja viisumi lakkaa olemasta voimassa. Mutta ei se nyt mua uhkaa, mutta tarkkana saa olla ettei vahingossa esim. myöhästelyjen takia mokaa tuota.

Anyway, lähdin siis reissulle ja tutustuin matkalla uuteen brasilialiseen tyttöön, jonka kanssa hengattiin sitten koko päivä. Ja tiedättekö mitä, tänään ei oltu Amerikassa! YK:n alue ei kuulu millekään maalle vaan samaan aikaan oltiin siis 192:ssa maassa! Aika siistiä mulle, joka ei saa ikinä tarpeekseen uusista maista ja kulttuureista!

Virallisella kierroksella meillä oli mukava naisopas, joka kertoili olennaisia asioita ja kiinnostavia yksityiskohtia sopivassa suhteessa. Taas iloitsin, että pystyin ymmärtämään hyvin hänen puhettaan. Aluksi tosin kesti vähän aikaa tajuta, että "Haidi" on Haiti... en tajua, miksi joskus on vähän hitaalla. Joka tapauksessa, yllä olevassa kuvassa näkyy lahjoja, joita YK on saanut eri valtioilta.

YK:n organisaatio muodostuu kuudesta pääelimestä sekä tästä New Yorkin päämajasta. YK:n pääelimiä ovat yleiskokous, turvallisuusneuvosto, talous- ja sosiaalineuvosto, huoltohallintoneuvosto, kansainvälinen tuomioistuin ja sihteeristö. Kuuluisin noista on turvallisuusneuvosto, josta yleensä kaikki mediassa pyörivät aiheet ovat peräisin.

Opas sanoi, että meillä kävi superhyvä tuuri, sillä turvallisuusneuvoston salissa ei ollut tänä iltapäivänä menossa kokousta, niin päästiin katsomaan paikka ihan livenä. Päätökset tehdään tuon hevosenkengän muotoisen pöydän ympärillä ja muut tuolit ovat vain pelkkää kuutelemista varten (joillekin virkamiehille ei kadunmiehille).

Oh tuon yläpuolella olevan kuvan kaltaiset kuvat sulattaa mun sydämen täysin. Sniips. Oli tosi kiinnostavaa kuulla rauhanturvaamisesta ja YK:n saavutuksista. YK:n toiminnan ansiosta yli 80 entistä siirtomaavaltiota on saavuttanut itsenäisyytensä ja noin 170 alueellista konfliktia on ratkaistu rauhanomaisesti. Maailmanjärjestö on ollut mahdollistamassa vapaita vaaleja ainakin 45 valtiossa. Lisäksi YK on auttanut yli 80 poliittisen, taloudellisen, sosiaalisen ja kulttuurisen sekä ihmisoikeuksiin liittyvän sopimuksen täytäntöönpanossa. (Kopsasin tuon tiivistelmän Wikipediasta, kun en tehnyt muistiinpanoja.)

Kuvassa näkyvään laatikkoon on ahdattu kokonainen koulu. Noita laatikoita on lähetetty mm. sinne "Haidiin" ja ironista kyllä maanjäristyskatastrofin takia nyt useampi lapsi on päässyt siellä koulutuksen piiriin noiden apukoulujen takia kuin ennen katastrofia. Laatikossa on mm. erityismaalia, jolla voi maalata liitutaulun sekä radio. Kouluja pystytetään telttoihin ja ihan vaan palmun alle siellä missä hätä on. Opas kertoi, että monikaan ei tule ajatelleeksi, että juuri koulun pystyyn laittaminen on yksi tärkeimmistä asioista katastrofin jälkeen, sillä se pitää lapset poissa kaduilta ryöstelijöiden seasta.

Yhdistyneiden kansakuntien päätöksiä tekee yleiskokous ja kokous pidetään kuvissa näkyvässä salissa. Kaikki 192 jäsenvaltiota voivat osallistua New Yorkissa pidettävään kokoukseen. Olin niin otettu, kun pääsin käymään tuossa tilassa!

YK:ssa sattui olemaan tänään suuri intiaaniseminaari ja paikka vilisi Amerikan alkuperäiskansalaisia. Oli aika siistiä istua kahvilla naamat maalanneiden intiaanien ja orasseihin kaapuihin pukeutuneden munkkien kanssa. Oli myös kiva nähdä ihkaelävä pääsihteeri Ban Ki-moon... paperihahmona ;)

Ja dingdong sitten tunnelmasta toiseen.

Olin päättänyt mennä taas Times Squaren kirkkoon, koska se paikka on vaan niinkuin ilmainen musikaali ja rakkauskylpylä. Mutta enpä arvannut, että pääsin toiseen musikaaliin jo sitä ennen! Se mun uusi kaiffari päätti lähteä mun mukaan ja ehdotin, että tiedän yhden kivannäköisen ravintolan kirkon vieressä. En ollut käynyt siellä sisällä, joten en tiennytkään, että tämä Ellen's Stardust diner on kuuluisa show-ravintola, josta oli pelkästään viime kuussa löydetty 6 laulajaa Broadway-musikaaleihin!

Paikka oli ihan mie-le-tön! Kaikki tarjoilijat olivat huippulaulajia ja -esiintyjiä ja koko ajan joku tai jotkut vetivät kuuluisia musikaalibiisejä kierrellen ympäri ravintolaa ja villiten yleisöä.

Ja mikä kummallisinta ruoka oli vieläpä tosi hyvää ja edullista!

Yhtäkkiä se tapahtui, mitä olen aina toivonut! Arkinen päivä (heh, New Yorkin tapaan) muuttui musikaaliksi, sillä yhden biisin aikana yläkerran ruokailijat nousivat seisomaan pitkäksi riviksi ja kaikki lauloivat ja tanssivat mukana aivan kuten musikaaleissa aina käy!!! Pahuksen kamerasta oli akku loppunut (läksy numero yksi älä ikinä unohda ladata akkuja New Yorkissa!) ja en saanut tilannetta tallennettua.

Siitäpä olikin sitten kiva siirtyä kirkkoon 200-henkisen gospel-kuoron ja bändin pariin. Oikeesti tämä päivä oli taas makeaa mahan täydeltä, mutta minkäs sille voi!! Kirkossa vanha ihastuttava pastori luki Raamatusta tämän kohdan:

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. (1 Kor. 13:4-7)

Ja se pastori oli niin hauska, kun se kurottui katsomaan sitä Raamattua ja luki aina yhden sanan ja yllättyi aina jokaisesta kohdasta tyyliin -"rakkaus on kärsivällinen. Kärsivällinen! Se ei ole siis New York City" ja sitten kaikki nauroi. Sen esimerkit oli niin hyviä ja konkreeettisia, että tuli hirmu hyvä mieli! -"Rakkaus on lempeä. Lempeä! No sitä kyllä tämä kaupunki tarvitsisi. Tiedättekö sen tilanteen, kun ihmiset ovat jouluruuhkassa... kerran jouluna olin ostoksilla tavaratalossa ja New York tempaisi otteeseensa minutkin ja tönin edestä ärsyttäviä tientukkoja kumoon lahjaostokset silmissä kiiluen. Sitten yhtäkkiä hoksasin, että mitä minä teen! Missä on LEMPEYS!"

Times Squaren kirkko on omistautunut rakkauden levittämiseen. Hyvän sanoman välittäminen ei jää vain kultaisten seinien sisälle vaan kirkko tekee aktiivista työtä kodittomien, vanhusten, jenginuorten ja narkkareiten hyväksi New Yorkissa ja orpolasten hyväksi Etelä-Afrikassa. En voisi arvostaa enempää. Kirkon toiminta tuntuu tosi konkreettiselta. Vapaaehtoiset käyvät esim. katsomassa yksinäisiä sairaalassa täysin pyyteettömästi. Love is in the air! =)

Täällä olo ja varsinkin tämä päivä on vahvistanut sitä tunnetta, että haluaisin tehdä seuraavaksi työkeni jotain jolla on oikeasti merkitystä. Mitä se on, sitä en vielä tiedä.