Näytetään tekstit, joissa on tunniste tutkimusretket. Näytä kaikki tekstit

Uuden elämän ensimmäinen


Kaikkien kurssien arvosanat ovat rekisterissä, koko maallinen omaisuus on siirtynyt uuteen osoitteeseen. Huomenna on maanantai, joka tuntuu uuden elämän ensimmäiseltä päivältä.

Tavaroideni tavoin myös minä olen liikkunut Töölöstä Aurinkolahteen. En ikävöi vanhaan kotiin, vaikka uusi tuntuu vielä vieraalle. Asiat eivät ole ennättäneet löytää paikkojaan, enkä minäkään minkäänlaisia rutineeja. Ensimmäinen viikko kului opintojen purkittamisessa ja huonekalujen kasaamisessa. Pää ei pysynyt mukana kaikessa uudessa.

Roadtrip-finaali

Olisikohan nyt aika pistää pakettiin Amerikan reissu ja käydä käsiksi siihen roadtripin finaaliin ennen kuin muistot alkavat haalentua. Kyllä olisi. Palataanpa siis ajassa taaksepäin siihen kun Ford Expedition kurvasi Cambridgesta kohti Atlantin rannikkoa ja tuntemattomia pikkukyliä.

Viimeisillä Starbucks-kahvilan langattoman netin signaaleilla tsekattiin auton takapenkiltä käsin Google mapsista lähinnä merta oleva hotelli, joka sattui olemaan yhden tähden hotelli kyläpahaisessa nimeltä Lordship. Autossa soi Lady Gaga ja matka eteni mukavasti. Illan pimettyä saavuimme perille tähän mystiseen paikkaan ja lähdimme tiedustelemaan varaustilannetta ja hintoja.

Hotellin omistaja istui vanhaa kioskin luukkua muistuttavan aukon takana ja hänellä ei ollut kiirettä vakuuttaa meitä tekemään päätös, että jäädään hotelliin yöksi. Arvoimme hetken, että onko 109 dollaria liikaa maksaa yhden tähden hotellihuoneesta aamupalalla, mutta päätimme jäädä. Hotlassa ei ollut jäljellä muuta kuin merinäköalallisia huoneita, joten hinnat olivat siksi kalliimmat.

Aamulla vasta koko komeus paljastui meille ja hinta ei tuntunut enää yhtään kovalta! Meri todellakin oli lähellä ja aamupala tarjoiltiin ulkona. Bageleita, muffinseja, munakkaita, hedelmiä mumms.

Edellisenä iltana oltiin käyty etsimässä 24 tuntia auki olevaa dineria, joka hotellin työnntekijän mukaan on aivan lähellä parin mutkan päässä, parin ladon jälkeen ja heti Wendy'sin kohdalla. Ei voida eksyä. Eipä tietenkään. Ajeltiin pilkkopimeitä katuja jonnekin 10 km päähän, josta diner lopulta löytyi! Kerrottiin autossa kummitusjuttuja, sillä talot näyttivät karmaisevilta pimeinä ja vähän väliä ainut valo mitä oli tarjolla oli pysähtyneen poliisiauton välkkyvät valot, joka ei parantanut vilkkaana riehuvaa mielikuvitustamme. Vannottiin ettei ikinä uskallettaisi astua jalallakaan kylän kummitustaloihin, kunnes aamulla oltiin jo kirjoittamassa kauppakirjoja joka mökistä.

Nautiskeltiin herkullisesta aamupalasta ja jututettiin naapuripöydän ladyja, jotka olivat viettämässä tyttöjen lomaa hektisestä New Yorkista. Rouvat ihmettelivät suu auki, että Suomessa voidaan lomailla 6 viikkoa vuodessa, sillä Amerikassa se on max. 2 viikkoa - yleensä yksi.

Miksu, oothan muuten lähettänyt lupauksemme mukaiset valokuvat rouville!??



Oulun Suomi-Amerikka Yhdistyksen hallituksen asiantuntijatyöryhmä työn touhussa

Kun saatiin huoneet tyhjäksi ja tähän asti lukuisiin kasseihin sijoitetut tavarat survottua mun ja Maken matkalaukkuihin ja roskiin, voitiin heittäytyä hetkeksi vielä nauttimaan kesästä, rannasta, Amerikasta ja lomasta.

Mirkka ja Mikko menettivät sydämensä tälle pikkupaikalle niin, että aikoivat palata hotelliin lomailemaan pidemmäksi aikaa. Mun intoa latisti vähän ensimmäisessä kerroksessa ollut huoneemme, joka haisi homehtuneelta... meri oli niin lähellä, että ilmeisesti vesi oli käynyt joskus sisällä tai sitten madam on vain tottunut liian hyvälle... en myönnä mitään. Matkatoveriemme huone toisessa kerroksessa oli vaan kaikin puolin paljon parempi!

Lopulta oli pakko lähteä kohti lentokenttää vaikkei millään olisi haluttu.

Matka oli pelottava ohi näiden hirvittävien kummitustalojen.. heheh.. Nähtiin matkalla myös haikaroita ja se se vasta pelottavaa olikin (ja tähän ei ole piilotettu mitään salaviestiä keneltäkään)!

New Yorkiin palaaminen ja samantien kaupungin silhuetin taakse jättäminen oli vaikea pala ja nosti tunteet pintaan. Kaikki ihanat kokemukset valtasivat mielen ja kotiinpaluu tuntui suoraan sanottuna hirveältä.

Luovutettiin auto National-autovuokraamoon ja kirjoitettiin meitä palvelleelle naiselle kortti Harvardista ja liimattiin siihen meidän kuvat :) Keski-ikäinen sydämellinen Marsha tykästyi autoavuokratessamme meihin niin, että aikoi lähteä reissulle mukaan ja antoi meille paremman auton edullisesti.

Otettiin airtrain vuokraamosta kentälle ja käytiin ostamassa New York -rasioissa olevat tuliaiskarkit lentoasemalta ja lennettiin Suomeen. Kotona huomasimme, että tuliaiskassi oli hävinnyt matkalla ja tuliaiset samalla! Duh. Myöhemmin huomasin myös, että ostamani cd-levy oli myös jäänyt vuokra-autoon ja olinhan dumpannut New Yorkissa myös kaikki kosmetiikkatuotteet sisältävän pussinkin roskakuiluun. Joten pieniltä materiavastoinkäymisiltä ei lähdön tunnelmissa voinut välttyä.

Fyysisesti pääsimme kuitenkin onnellisesti kotiin ja henkinen toipuminen kaikesta sai alkaa. Ensimmäisen viikon aikana en juuri nukkunut yöllä silmäystäkään, mutta nyt alkaa tuntua, että rytmi on kääntymässä. Myös suullinen sopimus uudesta työstä on nyt tehty !!tadadadaa!! ja matka Maken siskon luokse Espanjaan häämöttää kuukauden päässä! Eli eiköhän tämä elämä tästä jatku. Mutta jatkuuko blogi? Siinä päivän polttava kysymys... Onko jollakin tähän mielipidettä?

Kiitos teille kaikille lukijoille että olette uskollisesti jakaneet tämän suuren suuren unelman kanssani. Olen ollut äärettömän otettu joka kerta, kun olen kuullut jostakin uudesta lukijasta ja vanhasta, joka on jaksanut roikkua mukana. You made my day!

Hei, me lennetään!

Hei pitkästä aikaa! =) Aika on lentänyt mm. lopputentin ja pakkaamisen parissa, joten en ole ehtinyt kirjoitella blogia aikaisemmin. Mutta kuvia tulee nyt myös sitten välipäivien edestä! Koittakaa kestää tai nauttikaa ihan miten haluatte :P Palataan ajassa taaksepäin hetkeksi.

On tiistai. Aurinko paistaa ja viimeinen kouluviikko on menossa. Opiskelu ei paljoa enää nappaa, joten koulun jälkeen kirmattiin kesälaitumille intoa täynnä. Suunnaksi otettiin Roosevelt -saari, jonne pääsee eksoottisella kulkupelillä, nimittäin tramilla eli köysivaunulla(?), vai mikä se on nyt on nimeltään...

Kyytiin pääsee metrolippua vilauttamalla ja en oikeasti voinut uskoa, että joku noin siisti juttu voi maksaa vain 2,25 dollaria!! Kyytille siis!

Matka kulki yli autojen...

...ohi siltojen...

... ja halki kattojen.

Kyydissä tuntui olevan lähinnä Roosevelt -saarella asuvia ihmisiä tai ainakaan muut eivät tuntuneet intoilevan kyydistä, niinkuin kröhöm... eräät (ja en tarkoita tuota pikkutyttöä.)

Oli lystiä. Kun saavuttiin tälle Manhattanin ja Queensin välissä sijaitsevalle kapealle saarelle, ei meillä ollut oikeastaan mitään ennakkotietoja paikasta. Upean ilman takia paikka vaikutti aivan epätodelliselta. Oli rauhallista, täydellisen kaunista ja kiireetöntä. Tänne minä haluan muuttaa! Tämähän on kuin Trueman show'sta tai Wisteria Lanelta.

Kattokaa nyt näitä värejä! Ihan niinku jostain tv-sarjan kulissista eikä oikeasta elämästä!! :O

Hetken ihmeteltyämme tätä epätodellista paikkaa, lähdettiin etsimään ravintola ja nautittiin happy hourin tarjouksista ja grilliruuasta ulkoilmaravintolassa.

Sitten auringo alkoikin jo laskea ja jäätiin katsomaan taivaanrannan värjääntymistä vaaleanpunaiseksi ja valojen syttymistä unelmien saarelleni.

Ah. Kirja ja kesäilta täällä. Määki haluan! Paitsi toisaalta nyt ei oikeastaan tarvitse uppoutua mielikuvitusmaailmaan, kun joka hetki on unelmaa (tai no ei joka hetki, mutta you know).

Määki haluan pussailla.

Eka oli näin...

...ja sitte kohta oliki jo näin.

Aika jatkaa matkaa. Ji Eun oli kutsunut meidät sen luoksi käymään ja kun satuttiin olemaan lähistöllä niin hypättiin bussiin ja ajettiin Ji Eunin asunnolle Queensiin.


Yllättettiin se ruuanlaittopuuhista ja suunnattiin ruokien kanssa talon katolle.

Josta oli tällaiset näkymät, huoh. Taas henkisesti pyörryin. TÄYDELLISTÄ!

Katto oli ihan mieletön. Paikka oli kuin puisto, jossa oli pensailla eriteltynä erilaisia alueita. Joka paikassa oli leposohvia, kukkia ja pöytiä. Oli myös iso kattokeittiö, jossa voi montakymmentä henkeä grillata yhtä aikaa. Ja tänne katolle voi siis asukkaat mennä aina vapaasti, ellei sitä ole varattu yksityiskäyttöön.

Ja voitteko uskoa, katto on varattu huomiseksi perjantai-illaksi MUN läksiäisiä varten! Mää en voi uskoa. Mutta totta se on. Ja mikä uskomattominta, pääsen kokemaan elämäni ensimmäiset kattobileet Mirkan ja Mikon kanssa...

...jotka ovat täällä ihan millä hetkellä hyvänsä!!! Olen ihan jännityksestä sykkyrällä!!! Kävin hakemassa äsken avaimet ja kirjoitan tätä kirjoitusta parhaillani meidän uudessa ihanassa asunnossa Upper East Sidella. Huh. Mua pelottaa, elämä on nyt liian ihanaa ollakseen totta. Tapahtuuko kohta jotain kamalaa!? Ei näin paljon hyvää voi sattua kenellekään.

Otan henkisen paperipussin ja menen nyt vähän hengittelemään, että olen tajuissani mussukoiden saapuessa. Rakkaita terkkuja kaikille! Huomenna on mun valmistujaisseremonia Kaplanissa ja saan lopputodistuksen. Ja sitten alkaa LOMA! Mutta siitä, asunnosta ja vieraistani ensi kerralla lisää.

Coming up next / Tulossa seuraavaksi...

Muutto maalle

On aika katsoa totuutta silmiin. Muutto maalle lähestyy. Ensi torstaina Suomi-tiimin ensimmäinen satsi saapuu kaupunkiin ja haemme avaimet Upper East Sidella sijaitsevaan asuntoomme. Aivan huippua saada jengi tänne! Loppuaika New Yorkissa asustellaan city-kolmiossa ihan Central Parkin kyljessä. Käytin tämän kiireettömän illan alueen tutkimiseen, joten Mikko, Mirkka ja Make - mm. tältä se elämä tulee kohta näyttämään! :)


Totuutta silmiin

Mutta sitä ennen pikatilannekatsaus: Viimeinen viikko koulua on lähtenyt käyntiin. Olen yrittänyt olla ajattelematta ajan kulumista, sillä todettiin Angelan kanssa, että on ajan haaskausta alkaa laskemaan päiviä. Loppuun asti vain täysillä.

Tänään opiskelu uudessa luokassa ei napannut yhtään. Meillä oli tentti ja se meni tosi huonosti, sillä tilanne oli ihan käsittämätön. Opettaja ja jotkut muut kälättivät koko ajan ja kukaan ei tuntunut ottavan tilannetta yhtään vakavasti. Tyypit kyselivät sanoja toisiltaan ja jopa opettaja antoi vastauksia! Olin ihan ihmeissäni, sillä edellisessä luokassa tentti oli vakava asia ja silloin ei todellakaan kyselty eikä puhuttu!

Sitten päivän päätteeksi Afrikan prinssi piti esitelmän, jonka aiheena oli "typerin asia, jonka olen tehnyt elämässäni". Tyyppi kertoi, miten hän vihaa häviämistä ja lähtee aina hävittyään ajamaan moottoripyörällä niin lujaa kuin sillä pääsee. Kahdesti hän sitten oli ajanut kolarin ja toisella kerralla törmännyt ihmiseen ja jättänyt sen vaan sinne loukkaantuneena lojumaan ja karannut pois paikalta - koska hänellä ei ollut ajokorttia eikä hän halunnut vaikeuksia poliisin kanssa! Valmiiksi kärttyisenä (lue nälkäisenä) ärsytti kuunnella sen leuhottavaa tarinaa ja olin tyytyväinen, että jes, neljä päivää enää niin alkaa KESÄLOMA!

Fiilis oli jo parantunut, kun pääsin matkaan. Ruoka ja kaverit tekivät ihmeitä! Kuulin, että Ji Eun aikoo järjestää mulle grillaus-läksäribileet sen uuden asunnon katolla Manhattan-maisemilla. Ja se on ollut juuri yksi niistä superhaaveista, jotka olen halunnut täällä kokea, joten ihan huippua!!

Ajelin metrolla Upper East Sidelle ja käppäilin pari korttelia uudelle kotikadullemme, joka on Madison avenue. Alue täytti korkean vaatimustasoni täydellisesti! :) Naapurustosta löytyi paljon hienoja asuintaloja uniformu-pukuisine ovimiehineen ja lisäksi näin useita kelvollisia ruokakauppoja! Mahtavuutta!

Oli myös kivoja kahviloita...

...ja karkkikauppa, jossa myydään jopa mustia karkkeja!

Ja tässä se itse talo! Valitettavasti kameran akku hyytyi tässä vaiheessa, niin en oikein saanut kunnon kuvaa otettua. Mutta eihän sitä kaikkea tarvitse noille paljastaakaan! Vähän makupaloja, että kaiffareitten matkakuume nousee pilviin ;)

Jostain syystä akku virkosi uudelleen ja sain vielä napattua parit kuvat. Alue on ihanan vehmasta ja kun puistoon asti pääsin...

...tuntui, että korvat menivät tukkoon! Niin hiljaista! Tämähän on kuin maaseutua, mutta meikäläiselle sopivalla tavalla! Ei pelottanut käärmeet ja kaupunki näkyi turvallisesti taustalla.

Tuijotin vain Jacqueline Kennedy Onassis Reservoir -järvelle niin kauan, että kaupungin valot syttyivät sumuiseen iltaan. Nenässä tuoksui Tuomen kukat ja ilma oli hapekas. Vähän väliä hiljaisuuden rikkoi ohi juosta jolkuttelevien kaupunkilaisten lenkkarien rahina niiden osuessa hiekkatiehen. Tätähän voisi pitää niin sanottuna pehmeänä laskeutumisena Suomeen siirtymälle, joka häämöttää siis parin viikon päässä.

Koska oli niin kiireetöntä, niin minulla oli aikaa katsoa kelloa ja ottaa aikaa etäisyyksistä :) Matka uudelta asunnolta Times Squaren sykkeeseen taittuu 45 minuutissa metrolla, ruuhka-aikoina varmaan nopeamminkin useampien junavuorojen takia. Mutta eipä sillä että noita aikoja tarvisi varmaan kytätä sen jälkeen, kun koulu on loppunut. Pikkuhiljaa tässä alkaa tajuamaan, että loma - KESÄLOMA - oikeasti on koittamassa! Ja silloin ei ole kiire minnekään, aah!

Loppuun vielä metroromantiikkaa salavalokuvattuna. Pariskunta nousi kyytille E-junaan ja rouva vaikutti olevan hieman hiilenä miehelleen. Äijä oli joko tosi humalassa tai tosi väsynyt ja alkoi nukkumaan heti istualleen päästyään. Vaikka vaimo oli ilmeisen kärttynen, täytyi rouvan huolehtia, että miehen paita housuissa ei korosta mahaa kiskomalla paita parempaan asentoon. Se oli jotenkin niin huvittavaa, koska äijän epäesteettinen rönöttäminen oli paljon ilmeisempi kauneusvirhe kuin makkaroita nuoleva kauluspaita! Hihihii, vaimot! :D

Viimeinen pysäkki ja kotiin nukkumaan! Kello on kääntynyt osoittamaan tiistaita, joka tarkoittaa, että jo ylihuomenna näen ystäväni kahden kuukauden tauon jälkeen! Iik, tässähän alkaa ihan jännittämään!!! Tervetuloa mussukat!!!