Ainoat henkilökohtaiset blogikirjoitukset, joita viime vuosina on syntynyt, olen kirjoittanut muistivihon sivuille mustekynällä. Ne on kirjoitettu hetkinä, jolloin en ole tiennyt, miten muuten purkaa kamalaa oloa, jota maailmantilanne on herättänyt. Kirjoituksia, joihin ei ole syytä palata.
Näihin vuosiin, kun blogi on ollut hiljaa, on mahtunut pandemia, Eurooppaan vyörynyt sota ja irtautuminen työyhteisöstä, joka kannatteli epävarmuuden keskellä. Mykkä hiljaisuus on ollut surua entisen huolettoman, sosiaalisen ja päämäärätietoisen elämän päättymisestä.
Sitten olen taas tsempannut itseni uskomaan, että pian kaikki on taas hyvin. Olen jatkanut ajelehtimista seuraavaan päivään. Sillä seurauksella vaan, että elämä on muuttunut pahemman laatuiseksi sitku-elämäksi. Ohivirtaavista päivistä on muodostunut loputtoman odottamisen aikakausi.
