Vaikka bitit eivät liiku, juna liikkuu


Kaksi kuukautta kestänyt yrittäjäkurssini päättyi perjantaina. Nostimme iltapäivän päätteeksi maljat luokassa ja halailimme toisiamme – tuntui haikealta jättää yhteen hitsautunut ryhmä taakse ja lähteä eteenpäin ihan itsekseen. Mutta eihän sitä yksin oikeasti minnekään päästä, joten päädyimme sopimaan viimeisenä luokkaan jääneiden kanssa lounastreffit jo heti seuraavalle viikolle.

Tiistaina sitten istuimme Albertinkadun Pompierissa lounaalla. Viireillä koristettu ravintola toi mieleeni kunnantalon ja Rotary-klubin risteytyksen, mutta paikka näytti olevan todella suosittu. In jopa, sanoisin.

Meitä oli lounaalla neljä sattuman sanelemana toisensa löytänyttä, yrittäjyyttä pohtivaa ja aloittelevaa nuorta aikuista. Keskustelun edetessä havahdun yhtäkkiä siihen, miten olennainen osa kansainvälisyys on kaikkien meidän elämää. Jokainen on asunut, opiskellut ja/tai tehnyt töitä kaukomailla ja lisäksi jokainen on lähdössä nytkin matkalle viikon sisään. Yksi lähtee Sri Lankaan, yksi Aruballe, yksi Israeliin ja minä Floridaan.