Matkanteon ihanuudesta

Kotona jälleen! Lensimme Miamista Pariisin kautta kotiin tänään ja välilaskun tunteina minulla oli aikaa katsella, mitä kuvia muistikortille on tallentunut. Kuvia selaillessani tuli mieleen vain yksi asia - matkustaminen on maailman paras asia! Ei pelkästään se määränpää vaan matka myös. Kahden matkustamisen täyteisen vuorokauden kunniaksi tässäpä matkustuskuvia reissun ensimmäiseltä vuorokaudelta.

Kun saavuimme Washington Dullesin kansainväliselle kentälle, näky oli miltei kliseinen. Kävelimme tuloaulaan köysillä erotettua, mutkittelevaa käytävää pitkin kuin julkkikset konsanaan punaista mattoa pitkin. Kummallakin puolella oli valtavasti ihmisiä vastaanottamassa joulunviettoon saapuvia rakkaitaan ja kaikilla oli niin paljon kameroita, ilmapalloja, kukkia ja kylttejä, että ihan nauratti! Tästä amerikkalaisten piirteestä olen muutaman kerran tainnut kirjoittaa blogissa... :) Ulkona meitä tervehti yli 20 asteen lämpö, joka oli aivan ennen kuulumatonta. Jäimme odottelemaan paikallisbussia lempeään "talvisäähän". 

Bussimatka metrolinjan varteen kesti tunteroisen. Washingtonin metro oli kokemisen arvoinen jännän arkkitehtuurinsa vuoksi. Hurautimme muutaman pysäkin päähän kaupungin historialliseen ytimeen.

"Uusi tapamme" matkustaa on mielestämme osoittautunut nerokkaaksi strategiaksi. Olemme viime aikoina suosineet välilaskukentälle yöksijäämistä, jotta matkustaminen ei käy liian uuvuttavaksi. Nytkin pysähdys Washingtoniin oli onnistunut, sillä ehdimme käydä katsomassa kaikki tärkeimmät nähtävyydet, kuten Valkoisen talon.

Aamulla matka jatkui Ronald Reaganin lentokentältä, jonka vierestä olimme ottaneet hotellin. Kriteerinä oli, että majoitus tarjosi maksuttoman lentokenttäkuljetuksen. Tämä kotimaan lentoihin keskittyvä kenttä oli kyllä komea ja erilainen kuin mitä on ennen nähty.

Ja sitten olimmekin jo Miamissa. Värikäs lasiseinä on Miamin lentokentän ehkä kuuluisin tunnusmerkki. Kaiuttimista kuuluu lintujen sirkutusta ja veden kohinaa, jotta jo sisällä voi päästä eksoottiseen tunnelmaan.

Myös tämä kenttä, monen muun tapaan, on niin iso, että kentän sisällä pitää kulkea junalla. Junaa kutsutaan air trainiksi, sillä se kulkee korkealla "ilmassa". Lentokentän valtava koko käy hyvin ilmi junasta maisemia katsellessa.

Myös Miamin vehreys ja pilvenpiirtäjät siintävät toisella puolen junan ikkunoista katsellessa. Tällä kertaa päätimme suosia paikallisliikennettä ja jatkoimme toisella junalla kohti määränpäätämme Fort Lauderdalea.

Itse asiassa junia tuli käytettäväksi yhteensä neljä kaikkine vaihtoineen. Ja joka pysäkillä piti odottaa todella pitkältä tuntuva aika seuraavaa yhteyttä. Jossain vaiheessa muistuikin mieleen, että viime reissulla Mirkka oli lukenut, että kukaan ei käytä Floridassa paikallisliikennettä ja no sen tavallaan huomasi.

Mutta meitä ei haitannut nauttia lämpimästä ilmasta ja katsella paikallista menoa.

Ne muutkin harvat, jotka olivat paikallisliikenteeseen turvautuneet, saivat odotella kiireettöminä pysäkeillä. En muista nähneeni yhtään linja-autoakaan huudeilla liikkumassa.

Paikalliset eivät näyttäneet stressaavan odottelusta.

Lopulta pääsimme "oikealle juna-asemalle". Tri Rail -junayhteys kulki Floridan itä-rannikon kaupunkien välillä.

Juoksimme laukkujen kanssa raiteille, sillä kuulutus sanoi, että juna saapuu raiteelle kaksi. Kuulutus toistui ja toistui. Se hoettiin noin minuutin välein, mutta junaa ei kuulunut. Vierähti puoli tuntia, ja toinenkin ja kuulutus vain jatkui: "juna saapuu raiteelle kaksi".

Ehdin havainnoida aseman ympäristöä. Ei kovin keskeiseltä aseman sijainti näyttänyt. Tykkään muuten tällaisestakin varastomaisemasta. Näistä tulee aina mieleen Maken GTA-pelailut vuosia sitten, kun hän varasti autoja ja moottoripyöriä tällaisilta kujilta pelissä ja minä vinguin vieressä, että eikö voitaisi elää tällaista maisemaan todekis joskus oikeassa elämässä eikä vaan jossain tyhmässä pelissä! Nyt osaan arvostaa näitä oikean elämän kokemuksia (ilman varkauksia!).

Lopulta ehkä tunnin päästä juna sitten saapui raiteelle kaksi. Ja komea juna olikin. Matka taittui verkkaisesti välillä vastakkaisia junia odottaen ja lopulta nousimme pois Fort Lauderdalen kaupungin päärautatieasemalla - todetaksemme, että se sijaitsi keskellä ei mitään.

Raiteiden päältä tiirailimme, että melko autiolta näyttää. Ei takseja, ei busseja. Saimme joltakin harvalukuiselta kanssaihmiseltä taksin numeron,  mutta kansainvälisellä kännykällä ei voinut siihen soittaa. Hieman jo meinasi mennä sormi suuhun, että miten täältä pääsee pois. Soitimme hotelliin ja saimme suffle-yrityksen numeron. Sieltä sanottiin, että varaus olisi pitänyt tehdä jo edellisenä päivänä.

Lopulta autoa huoltamaan tullut intiaani-taksimies saapui asemalle ja pääsimme hänen kyydillä hotelliin.  Puoli päivää siihen meni, mutta näimme ja koimme paljon paikallista elämää.

Nyt alkaa olla sinnittelyt sillä mallilla, että voi lähteä nukkumaan. Matkakertomukset tulevat vielä jatkumaan ja palaan kommentteihin, kunhan saan vähän unta palloon. Huomenna pitäisi mennä töihin - ei auta kuin lähteä tienaamaan seuraavia reissurahoja.