Päivän asu -kuvassa uusi neuletakki
Neuletakki: Element
Mekko: Indiska
Aluspitsimekko: Ellos
Legginssit: Vero Moda
Kengät: Guess
Rintaruusuke: Gomme
Yleensä, kun olen kuullut kavereiden kriiseilevän vanhentumisesta, en ole oikein ymmärtänyt heitä. Mitä niillä numeroilla nyt on väliä? Sitä voi olla juuri niin nuori kuin haluaa, ikä ei ole numeroita vaan sydämen asenne jne. Mutta sitten kun istuttiin tänään koulun jälkeen luokkakavereiden kanssa kuuluisassa Rudy's baarissa (jossa saa ilmaiseksi hot dogeja niin paljoin kuin haluaa!) ja taas porukka luuli mun olevan ikäluokkaa 22, niin tajusin, että olen porukan vanhin. Ei siinä mitään, pakkohan jonkun on olla vanhin, mutta kauhun aiheutti se, että tuli sellainen fiilis, että vanhat ihmiset eivät vaan elä näin!
Meidän pöydän väki vaihteli illan aikana ja tapasin ihmisiä lukuisista eri kansallisuuksista. Illan viimeiset uudet kasvot olivat tyttöporukka Georgiasta, joka kertoi viipyvänsä New Yorkissa vain yhden illan matkallaan jonnekin. Nautin joka hetkestä, kun sain tutustua uusiin ihmisiin totaalisen erilaisista lähtökohdista. Tuntui, että kaikkia tapaamiani ihmisiä yhdisti se, että he ovat huolettomia, matkalla tuntemattomaan ja elämässä täysillä kiinni, vaikka työstä, rahasta tai tulevaisuudesta ei niin ole tietoakaan kuin ehkä hetkeksi eteenpäin. Tuli sellainen fiilis, että aikuiset eivät tee niin! Kaikki valitsevat vakaan ja turvallisen tulevaisuuden, jonka itsekin monesti priorisoin korkealle. Mutta ilman tätä New York -tempausta olisin jäänyt niin paljosta paitsi. Kuten esimerkiksi siitä, että miten ihmeellistä on kokea maailmanääristä tulevien ihmisten kiintymys ja huolenpito. Kun ollaan kaikki yksin kaukana kotoa, sitä pidetään huolta toisista ja ollaan yhtä suurta Kaplan-perhettä. Aivan mieletöntä!!!
Eilen Maken kans puhelimessa pohdiskelin sitä, että olenkohan liikaa vain Angelan kanssa kahdestaan täällä ja että missaanko sen takia asioita. Mutta kätevästi tänään sitten tarjoutui tilaisuus viettää koko ilta eri ihmisten kanssa, kun A päätti lähteä suoraan kotiin superkylmän ilman takia. Ja tosiaan huomasin, että ihmiset kyllä välittävät toisistaan, vaikka kauaan ei olla tunnettukaan. Huomattiin tämän illan kavereideni kanssa, että me eurooppalaiset olemme harvinainen vähemmistö koulussamme ja sen takia tuntui erityisen läheiseltä olla espanjalaisen ja ranskalaisen luokkatoverini seurassa. Mutta tietysti Angela on ihan oma lukunsa kuitankin, se on ihan paras tyyppi.
Anyway, kyllä minä tiedostan senkin, että tämä kaikki varmasti on vielä uutuuden viehätystä ja New York -elämän kuherruskuukautta vaikka "jo" viidettä viikkoa täällä elelen. Viime yönä mulla oli kauhea ikävä Makea ja kotiruokaa. Ja ehkä vähän omaa sänkyäkin. Joten ehkä kuukauden päästä voi olla jo kiva palata kotiin, mutta aivan varmasti aloitan matkasäästämisen jälleen heti töitä löydettyäni!
Onneksi meidän luokalla on yli viiskymppisiäkin ihmisiä, tai no ainakin yksi, joten ehkä mää voin sitten parinkymmenen vuoden päästä olla se meidän luokan Patricia, jos vieläkin tuntuu tältä... Mutta seuraavalle reissulle otan Maken mukaan ja mennään Havaijille tai jonnekin downsiftaamaan rankan säästämisen jälkeen koko talveksi!
Tässä lopuksi vielä meikäläisen 15 minutes in fame. Äidin kysymykseen vastauksena, siitä ne tiesi mulle soittaa, että kaverini työskentelee Iltasanomissa. Mutta eri toimittaja teki jutun ja vähän naureskelin, kun näin tämän lopputuloksen. Toimittaja: "Voiko siis sanoa, että siellä itkettiin onnesta?" Minä: "No en tiedä, kun olin silloin yöllä kotona. Mutta varmaan siellä oli tunteet pinnassa ainakin mitä kuvia on uskominen". Otsikko "Täällä on itketty onnesta" :D Mutta niinhän sen menee.
Ei kommentteja
Kiitos kommentista, niitä on aina kiva saada!