Mediasirkus saapui kaupunkiin

Nämä kaksi ylhäällä näkyvää New York Timesin uutiskuvaa...

...ja tämä Iltalehden kuva olivat ensimmäisiä kuvia, jotka havahduttivat minut huomaamaan, että taas täällä sattuu ja tapahtuu. Olin kirjoittamassa Us Embassyn blogia puolenyön aikaan, kun jostain syystä ajauduin surffailemaan lehtien otsikoita ja huomasin, että Osama bin Laden on kuollut.

Lähdin hakemaan pyykkejä alakerran pesulasta ja heti hissiin astuttuani tohkeissaan oleva musta amerikkalaismies kysyi minulta, että joko olen kuullut "breaking news". Onneksi olin, niin saatiin hyvä keskustelu aikaan. Mies toisteli, että "minä tiesin, että Osama oli vielä elossa ja että hän oli Pakistanissa!"

Hetken harkitsin, että pitäisikö lähteä katsomaan historiallisia tunnelmia Times Squarelle, mutta yöllä kaikkien kosto-spekulaatio-uutisten jälkeen, katsoin parhaaksi pistää nukkumaan... (heti kolmelta kun maltoin). Aamulla minulle tuli kahdesta suomalaisesta lehdestä yhteydenottoa, että mitkä tunnelmat täällä ovat, joten päätin lähteä katsastamaan tilannetta 9/11-raunioille Ground Zerolle.

En ole eläissään nähnyt niin paljon suurten uutistoimistojen satelliittilähetysautoja ja videokameroita, kuin mitä Ground Zerolla tänään. Tuli elävästi mieleen vuosi 2006, jolloin oltiin opintomatkaporukan kanssa 9/11-viisivuotismuistopäivänä samassa paikassa. Tuolloin suuria tunteita oli paljon enemmän näkyvillä kuin mitä nyt, sillä paikalliset olivat nyt viime yön juhlittuaan lähteneet töihin normaalisti. Media sen sijaan oli tukkinut kaikki korttelit massiivisilla kalustoillaan ja poliisit ohjasivat ärtyneinä valokuvaavia turisteja pois kameroiden ja autojen tieltä. Ja jälleen helikopterit lentelivät ylläni, se alkaa olemaan näköjään jo jokapäiväinen traditio! :)

Iltasanomista soitettiin minulle puolenpäivän aikaan ja kiinnostavin kysymys tuntui olevan, että miten tähän uutiseen on täällä suhtauduttu. En ole kovin monien paikallisten kanssa itse jutellut aiheesta, mutta ihmisten haastatteluja kuulleena ja kylttejä lukeneena tunnelma on se, että eräs aikakausi on nyt loppunut. "Sept. 11 2001 - May 1 2011" piste. Tunnelma on "katkeransuloinen" ja "iskussa menehtyneet, nyt voitte levätä rauhassa". Kommenttini pitäisi löytyä huomisen tiistain lehdestä kuvan kera :P

WTC:n rakennusmiehille päivä oli tavallinen työpäivä, mutta tauolla olleet miehet näyttivät hämmentyneeltä kaikesta hässäkästä, mitä alueella oli menossa.

Koska olin onnistunut myöhästymään ensimmäisiltä tunneilta haastattelun takia, päätin poiketa Times Squarelle ostamaan päivän lehdet. Kaikissa lehtikioskeissa kuitenkin puisteltiin päätä, että kaikki sanomalehdet ovat jo aikaa sitten myyty loppuun. Lopulta onnistuin kuitenkin saamaan New York Postin ja New York Times käsiini ja lähdin lukemaan niitä kahvilaan.

Times Squarella kaikki oli puolen päivän aikaan jo ihan normaalia. Uutiset pyörivät edelleen näytöillä ja kahviloiden televisioruuduilla. Koulun päivän jälkeen tuntui, että kaikki on jo unohdettu eikä mitään erikoista osunut silmiini. Joten kysymyksiin vastauksena, ei pelota yhtään! En usko, että täällä on yhtään sen vaarallisempaa nyt kuin aiemminkaan. Tämä paikka kuhisee poliiseja ja media saa vain elantonsa siitä, että ne kirjoittelevat pelottelujuttuja kostoiskuista.

Koulun jälkeen käytiin Angelan kanssa syömässä ja sen jälkeen kotimatkalla yritin jälleen metsästää ruokakauppaa ja LEIPÄÄ! Sitä ei tästä kaupungista oikeasti löydy. Eikä kyllä sellaisia kauppojakaan tältä asuinalueeltani, jotka lukisin RUOKAKAUPAKSI! Huoltoasemien ruokakaupatkin omaavat tuhat kertaa laajemmat valikoimat, kuin nämä sipsilandiat täällä! Vähän ärtyneenä tuloksettomasta syömiskelpoisen leivän etsinnästä palasin kämpille, jossa minua tervehti ihanat pianosävelet heti ovella.

Vanhempi mieshenkilö soitteli flyygelillä Beatlesin ja muiden tunnettujen bändien kappaleita ja kiukunpoikanen haihtui. Totesin, että minullahan ei ole mihinkään kiire, jäänpä istuskelemaan aulaan hetkeksi. Tajusin, etten ole kiireiltäni edes aiemmin ehtinyt huomata, että aulassa on piano!

Pikkuhiljaa muitakin ihmisiä pysähtyi kuuntelemaan musiikkia ja minusta oli ihana kuvitella elämäntarinoita heidän taakseen. Tämäkin elegantti punahuulinen mummeli oli niin kiinnostava persoona, mutta valitettavasti hän ehti lysähtää musiikin voimasta vähän kuolleen näköiseksi...

Taas päivä päättyi ajatuksiin, että onpa minulla kiva elämä nyt. Huomasin muuten vähän amerikkalaistuneeni, sillä heitin uppo-oudolle pianistille small talkia ja taputin nolostelematta hänen soitolleen ;) Eipä olisi suomessa tullut mieleen alkaa pölöttämään tuolla tavoin :)