Uusi vuosi ja uudet tuulet

 ”Pysyvä klisee luovuudesta on, että se tekee ihmiset hulluiksi. Olen eri mieltä: se että ei käytä luovuuttaan tekee ihmiset hulluksi. Tuo siis esiin se mitä sinussa on, riippumatta siitä siitä tuleeko siitä menestys vai epäonnistuminen.” – Elizabeth Gilbert

Juuri ennen Los Angelesiin matkustamista tapahtui jotain, mistä en ole vielä täällä kertonut. Lopetin työt paikassa, jonka piti olla oikea unelmien työpaikka. Tein päätöksen tietämättä mitä tuleman pitää ja mitä seuraavaksi. Sen kuitenkin tiesin, etten voinut enää jatkaa niin. En halua alkaa tässä parjaamaan mitään tai ruotimaan syitä lähtöön sen syvällisemmin, olennaistahan oikeastaan on vain se, että ratkaisu tuntui ja tuntuu oikealle. Osaamiseni ei ole kadonnut minnekään eikä kyky toteuttaa unelmien tehtäviä, joten aika kevein askelin lähdin reissuun näistä myllerryksistä huolimatta.

Olen aina tuntenut vahvaa johdatusta asioiden järjestymiseen elämässäni. Olen saanut rinnalleni mahtavan aviomiehen, perheen ja ystävät, joiden tukeen voi luottaa elämän riepotellessa. Lisäksi olen (onneksi) jo pitkän aikaa sitten oppinut määrittämään itseni ja arvoni omissa silmissäni muilla kriteereillä kuin sillä mistä päivätyöni koostuvat tai mitä käyntikortissa lukee. Niinpä tällä hetkellä oloni on lähinnä aika kepeä ja inspiroitunut. Olen vapaa aloittamaan vuoden 2018 puhtaalta pöydältä!

Tee mitä et voi – by PING Helsinki, Casey Neistat, Ilkka Halava ja Ulla

Olen innostunut Teemu Selänteen hostaamasta Supertähdet-ohjelmasta. Kiireisen viikon jälkeen lojumme viettämässä lauantaita sohvalla Supertähtien ensimmäistä jaksoa Ruudusta katsoen. Teemu vieraineen lähtee kurvailemaan hiekkakirpuilla ja moottoripyörillä Nevadan aavikolle ja sydämessäni läikähtää.

– Mää tiiän, voitais mennä kesällä viikoksi (tai pariksi) Vegasiin!

Näen jo mielessäni kuinka tällä reissulla voisimme kurvailla katsomaan kaikkia lähiseudun kohteita ja kokeilla aktiviteetteja, jotka ovat vielä kokematta. Hiekkakirpulla ajo, Zionin luonnonihmeet roadtrip Coloradoon Monument Valleyn halki – Yes! Nevada here we come!

Nopeasti kelaan mielessäni vielä realiteetit: koulukiireet ovat kesäkuuhun mennessä ohi ja kesälomat tulossa. Rahaa nyt voisi olla tietenkin hieman enemmän, mutta sen hankkiminenhan on vain itsestä kiinni. Suunnitelma näyttää aukottoman hyvälle ja täysin toteutettavalle.

Excuse me, do what you can't

Tuntia myöhemmin ollaan riidan keskellä. Jotenkin idean täydellisyys ja ongelmattomuus ei ole auennut toiselle osapuolelle samalla salaman kirkkaudella kuin minulle. Lomathan on jo suunniteltu ja lennotkin varattu Italiaan ja Kreikkaan. Mutta – mitä sitten?

Toinenkin tunti kuluu ennen kuin ymmärrän, että eri aaltopituudella olemisemme saattaa johtua erinäisistä seikoista, kuten esimerkiksi siitä, että minä olen ollut täyttämässä itseäni koko eilisen Casey Neistatin ja PING Helsinki -bisnesfestareiden "Do what you can't" -asenteella.

Talo Hamptonsissa – Au pairin elämään tutustumassa

Kirjoittaisinko tänään New Yorkin muotiviikoista vai siitä, kun pääsin tutustumaan au pairin elämään Hamptonsissa? Totean, että tänään olen enemmän Hamptons-tuulella. Minulla on nimittäin ikävä New York -siskoani Jennaa ja pikkuisia, joita hänellä on ilo hoitaa tuolla maailman toisella laidalla. (Enkä oikeasti edes kaunistele, kun käytän sanaa ilo. Tulette kuulemaan miksi.)

Uusi normaali, Y-sukupolvi ja Diginomadit

Uuden elämän tiistai. Elämä on tällä hetkellä erilaista kuin se on tavannut olla. Olen keittänyt itse kahvit, sillä juon nyt useimmiten aamukahvin kotona. Voin elää luontaisen rytmini mukaan, joten kahvin aika on melko myöhään aamupäivästä. Monesti teen kirjoitustöitä vielä myöhään yöllä, joten aamulla nukuttaa. Alkanut viimeinen lukuvuosi opiskelijana on nyt monella tapaa kokeellista aikaa. Miten minulle sopii päätoiminen kirjoittajan työ? Onko vapaus hyvä renki vai isäntä?

Olen ensi kertaa päätoimisesti opiskelija vasta nyt tänä viimeisenä vuonna siten, ettei ole työharjoittelua tai kokopäivätyötä opiskelun rinnalla. Vain omia ja kouluun liittyviä projekteja. Lukemista ja kirjoittamista. Lähiopetusta vain muutamana päivänä kuussa, itsenäisesti tehtäviä kouluhommia paljon.

Y-sukupolvi minä

Puhelinmyyjä totesi eilen puhelun päätteeksi, että kadun vielä sitä, etten jatka Trendin tilausta. Pari tuntia myöhemmin huomasin hänen mahdollisesti olleen oikeassa, sillä olin lukenut lehteä hyvä etten alleviiauskynän kanssa, sillä niin paljon hyviä oivalluksia tuoreimpaan numeroon oli jostain syystä mahtunut. Eräs juttu käsitteli X- ja Y-sukupolvia eli karkeasti 70- ja 80-luvulla syntyneitä ja heidän erojaan. Oli hauskaa ja valaisevaa lukea osuva kuvaus minusta Y:n edustajasta ja saada taustatietoa siitä, että mitkä tekijät ovat ehkä olleet vaikuttamassa siihen, että miksi meistä on tullut tällaisia ja äksistä vähän toisenlaisia.

Jutussa kerrottiin, että Y-sukupolvelle tunnusomaista on se, Facebook kertoo mitä ystäville kuuluu, äXien vielä soitellessa toisilleen. Suurin osa Y:stä on ollut opiskelijavaihdossa ja kansainvälisyys on muutenkin luonnollinen osa jokaisen elämää. Päivänasukuvat blogeissa ja ruokien kuvaaminen Instagrammiin ovat myös Y:n elämää. Kulkuneuvokseen X valitsee maastopyörän ja Y ajaa Jopolla. X ostaa Marimekon olkalaukun Y:n pyrkiessä hankkimaan Louis Vuittonin tai Michael Korsin. Nämä ovat tietysti karkeita yleistyksiä, mutta mielestäni yllättävän osuvia kuitenkin. (Ainakin kolahtivat meikäläisellä joka kohta.)

Jutun mukaan Y-sukupolvesta tehdyt tutkimukset kertovat, että Y:tä ei kiinnosta uhrata elämäänsä työnantajalle, kuten heidän vanhempansa ovat mahdollisesti tehneet. "Jos se tarkoittaa pienempää palkkaa, niin olkoon niin. Työ voi olla nykyäänkin päällimmäinen huolenaihe, muttei niinkään se onko sitä tarpeeksi vaan se, että onko se tarpeeksi laadukasta."

Huhhuh, tämän lukeminen villitsi unelmoimaan ja tavoittelemaan entistä hanakammin sitä, että työ olisi osa unelmaelämää. Ja Paola Suhosen haastatteleminen löi lisää vettä myllyyn: jonkun työ ja elämä voi todistettavasti olla New Yorkin muotiviikkoja, Hollywoodin elokuvakoulua ja säännöllisiä halki Amerikan kulkevia roadtrippejä - kuten Paolalla! Miksi siis tyytyä vähempään, jos voi haaveilla isosti? Laitan varmaan jutun sitten tännekin luettavaksi, kun se on julkaistu. Siinäpä kuulkaa tyyppi, josta riittää ispiraatiota hetkeksi :)





En ole varmaan itsevarmimmasta päästä Y-sukupolven edustajien joukossa ja kyseenalaistan tätä unelmaelämän tavoittelua jatkuvasti hupsuna haihatteluna. Silti näen siinä paljon hyvääkin, miksipäs ei pyrkisi tavoittelemaan täydellistä elämää ja karttaisi tyytymistä? Mielenkiinnolla jään muuten odottamaan tutkimuksia 90-luvulla syntyneistä ja heidän kotkotuksistaan.

Mitä mieltä sinä olet näistä X- ja Y-sukupolviyleistyksistä? Löytyykö tarttumapintaa?