Another day in my paradise

Lauantai. Mikä mahtava päivä tutkia maailman parasta kaupunkia! Päätettiin ottaa tänään suunnaksi Queens.

Olin ylpeä itsestäni, sillä olin valmistautunut hyvin. Otetaan 7-juna ja ajellaan sillä Vernon bulevardille saakka. Sieltä kävellään Watertaxi beachille, jossa meitä odottaisi hiekkaranta feikki-palmuineen.

Mutta ensimmäinen ongelma ilmottautui jo heti Times Squaren asemalla: 7-juna ei ole käytössä tänä viikonloppuna Manhattanilla ollenkaan ja se on ainut millä kohteeseen pääsee. What! No ystävällinen koripalloilija poika tuli heti opastamaan, kun siinä pyörittiin ja neuvoi kiertoreitin. Eri juna Queensboro Plazalle ja sieltä vaihto 7-junaan. Dumdidum, niin päästiin matkaan ja saavuttiin Queensboro Plazalle ja hypättiin tupaten täynnä olevaan 7-junaan juuri ennen kuin se lähti liikkeelle. Huomataksemme, että suunta on väärä.

Ei muuta kuin ulos 42 streetillä odottelemaan toista junaa takaisin. Ei niin ruuhkaista enää.

No juna tuli, ajettiin takaisin, kierrettiin toiselle puolelle raiteita ja hypättiin eri suuntaan menevään junaan. Dumdidum, junassa on mukavaa. Huomataksemme, että olemme jälleen 42 streetillä! Mitä ihmettä!!! Ystävälliset kanssamatkustajat sitten kertoivat, että Queensboro Plazalta ei pääse tänä viikonloppuna muuta kuin yhteen suuntaan ja, että meidän pitää ottaa shuttle bussi eikä ravata edestakaisin tätä väliä!

No taas junasta ulos ja takaisin lähtöpisteeseen.

Ja shuttle bussiin...

...ja vihdoin ja viimeinen olimme Vernon bulevardilla.

Hyvä hetki ryhtyä diivaksi, koska on niin newyorker, ettei eksy koskaan!

Määränpäässä ei näkynyt Watertaxi beachia vaan ihastuttava rauhallinen rantalaituri.

Jäätiin laiturille makoilemaan ja NAUTITTIIN elämästä niin täysillä kuin vaan voi! En varmasti unohda tätä päivää ikinä! Oli täydellisen lämmin ilma, paras New York -ystävä vieressä ja siinä sitten vaan höpöteltiin ja mietittiin tulevaisuutta maailman parhaassa kaupungissa. Olin niin onnellinen ja olen vieläkin, että melkeen sattuu!

Mentiin juttelemaan kalastajille ja saatiin tältä mieheltä elämänohjeita: "Älkää luottako kehenkään ikinä! Kaikki haluaa teidän rahat, mutta älkää uskoko ketään ikinä missään tilanteessa!". Okei.

Seudulla ei pahemmin turisteja eikä muitakaan ihmisiä näkynyt. Käveltiin eteenpäin päämäärättömästi, naurettiin, höpöteltiin ja otettiin kuvia.

Vihdoin eteen tuli romanttisen näköinen vinksahtanut ravintola. Amerikan raudan ovi oli auki ja 60-luvun rock'n roll raikasi ulkona hilpeitä säveliä.

Vastapäätä ravintolaa löytyi myös "Watertaxi beach" kaikessa komeudessaan... rannasta tosin ei ollut tietoakaan vaan ainoa jälki paikasta oli hylätyn näköinen parkkipaikka...

Päätettiin mennä sisälle ravintolaan myöhäiselle lounaalle.

Yllätykseksemme pöydät oli niin loppuun varattuja, että jouduttiin jäämään baaritiskille! Ulkoa vaatimattoman näköinen paikka oli joku kuuluisa nyrkkeilyravintola! Murua rinnan alle ja baanelle.

Otettiin aut... shuttle bussi alle ja lähdettiin ettimään metroa tältä metrottomalta alueelta. Oltiin päätetty jatkaa Watertaxi beachien metsästystä, sillä niitä pitäisi olla New Yorkissa kolme.

Jäätiin bussista väärällä pysäkillä ja oltiin vähän pihalla, että mihin pitäisi seuraavaksi suunnata. Tykkään Angelasta, kun se on samalainen huoleton höperö kun minäkin, että mennään ensin ja katotaan sitten, että menikö oikein! Ja eihän se yleensä mene. Ja siihen kun vielä lisää sen kälätyksen, jonka lomassa unohtuu seurata, että missä pitäisi jäädä pois...

Vihdoin kaivattu G-linja löytyi ja hypättiin taas junaan. Matkan oli tarkoitus kulkea Brooklynin kautta takaisin Manhattanille Brooklyn bridgen kupeeseen, jossa pitäisi olla toinen Watertaxi beach. Junassa alettiin juttelemaan vanhan taiteilijamiehen kanssa ja hän usutti meitä jäämään pois Williamsburgissa, koska alue on niin hip, että varmana tykättäis siitä. No päätettiin tehdä niin, koska se näytti sopivan meidän metrosuunnitelmiinkin hyvin.

Ahneus iski ja haluttiin päästä näkemään auringonlasku Williamsburgin sillalle. Käveltiin jotain 100 kilometriä edessä häämöttävälle sillalle, joka todellakaan ei ollut lähellä, vaikka se kaukaa näkyikin. Virhe numero yksi, jota aina erehtyy täällä luulemaan. Ei kai se nyt ole pitkä kävelymatka! Kunnes on jalat hyytelönä maitohapoilla jossakin kadun kulmassa huohottamassa...

Ja ei ne sillat niin helppoja muutenkaan ole, kun ne ovat tätä kokoluokkaa (yli 2 km pitkiä). Ei me löydetty, miten sinne ylös edes pääsee! Nähtiin kyllä auto- ja pyöräkaistat, mutta ei tietä jalankulkijoille. Myöskään rantaan ei päässyt, sillä kaikkialla tuli vain aita vastaan. Nyt riittää kävely, Taxiiii!!!

Ja kyllähän se olikin kiva istua alas! Taas hymyilyttää.

Ja löytyypähän määränpääkin näppärästi, kun päräyttää pirsillä pihaan! Pier 17 ja vesitakseja! Jee!

...mutta ei Watertaxi beachiä hiekkarantoineen ja palmuineen. Luovutettiin tällä kertaa tähän ja lähdettiin viettämään lauantai-iltaa laiturilla sijaitsevaan tavalliseen ravintolaan. Kerrassaan täydellinen päivä! TÄMÄ on just se, mitä suurkaupungeista kaipaan ja jota rakastan! Jokainen päivä on seikkailu. Voi tätä onnellisuuden määrää!

Terveisin, Siirappi-Ulla