VIIKKO KROATIAN RIVIERALLA BASKA VODASSA – JA MUITA KUULUMISIA

Yksi maailman kauneimmista rantakaistaleista, riviera. Siinä oli oikeastaan kaikki ennakkotieto, joka meillä oli tämän kesän matkakohteestamme Baska Vodasta. Kroatia oli noussut toivelistalleni matkamessuilla tammikuussa, kun ystäväni Sanna kertoi omista Kroatian seikkailuistaan stagella ja katselin kuvia turkoosien vesien maasta. Ah, tuonne on päästävä!

Elokuun puolivälissä bussimme kiemurteli mutkittelevaa vuoristotietä kohti Makarskan Rivieraa, jonne tienvarteen pystytetty kyltti lopulta toivotti meidät tervetulleeksi.

Majapaikkamme sijaitsi Makarskan Rivieraan lukeutuvassa Baska Vodan kylässä, joka oli valikoitunut kohteeksi intuition perusteella. Kun bussista katselimme oikealla kimmeltävää turkoosia merta ja vasemmalle levittyvää vihreiden puiden peittämää vuorijonoa myhäilimme tyytyväisenä. Internet ei ollut valehdellut meille, täällä toden totta on maailmanluokan maisemat!

Kuulumisia uuden arjen keskeltä

Voisi sanoa, että viimeiset viisi kuukautta ovat olleet jokseenkin tapahtumantäyteiset. Muutto omistusasuntoon uudelle alueelle, matkailun liikkeenjohdon opintojen valmiiksi saaminen ja töiden aloittaminen muotiliikkeessä (täysin eri alalla siis kuin mihin luulin päätyväni!) – eli kyllä, siinä on ollut elämänmuutoksia yhden pienen ihmisen tarpeisiin riittämiin.

Uuden elämän ensimmäinen

Kaikkien kurssien arvosanat ovat rekisterissä, koko maallinen omaisuus on siirtynyt uuteen osoitteeseen. Huomenna on maanantai, joka tuntuu uuden elämän ensimmäiseltä päivältä.

Tavaroideni tavoin myös minä olen liikkunut Töölöstä Aurinkolahteen. En ikävöi vanhaan kotiin, vaikka uusi tuntuu vielä vieraalle. Asiat eivät ole ennättäneet löytää paikkojaan, enkä minäkään minkäänlaisia rutineeja. Ensimmäinen viikko kului opintojen purkittamisessa ja huonekalujen kasaamisessa. Pää ei pysynyt mukana kaikessa uudessa.

Yksi päivä elämässäni

Sää saattoi olla valoton, mutta päivä ei sitä kaikkinensa ollut

Joskus ennen blogissani tapasi olla päivä kanssani -tyyppisiä postauksia silloin tällöin. Jostakin tuli aamulla mieleeni dokumentoida tämä päivä talteen samalla tyylillä kuin tuolloin ennen muinoin. Tätä sunnuntaipäivää voi tietyssä mielessä pitää tyypillisenä esimerkkipäivänä elämänvaiheesta, jota nyt elän – toisaalta tätä ei voi kutsua millään tapaa normaaliksi. Päivät tuppaavat olemaan aika erilaisia keskenään, kun ei ole työrutiineja rytmittämässä päiviä. Mutta niin, oman elämäni 24 episodi alkakoot.

Armoton, inspiroiva New York

"Siinä missä muut maailman keskukset, kuten Lontoo, ovat pikkuhiljaa antaneet periksi markkinavoimille ja ajaneet luovat ihmiset pois pankkiirien ja konsulttien tieltä, New Yorkissa elää vahva usko luovuuteen ja siihen liittyviin unelmiin. Ehkä se johtuu amerikkalaisesta unelmasta. Täällä ihmiset esittelevät edelleen itsensä etupäässä näyttelijöinä, taiteilijoina tai kirjoittajina, siitä huolimatta, että heidän leipätyönsä olisikin tarjoilijana, vastaanottovirkailijana tai sihteerinä." – Kalle Mattila

Kello on puoli neljä yöllä ja olen lopettamassa päivän kirjoittamisurakkaani. Irrottaakseni ajatukset opinnäytetyön ympäriltä syön muroja ja selailen uusinta Suomi-USA-lehteä. Luovaa kirjoittamista New Yorkissa opiskelevan Kalle Mattilan palstasta on tullut suosikkini. Jälleen hän onnistui kiteyttämään muutamaan lauseeseen jotain todella oivaltavaa New Yorkin taianomaisuudesta, jota on vaikea selittää.

Opinnäytetyöstä ja kutsumustyön löytämisestä

Tuntuu, etten ole kirjoittanut varsinaisia kuulumisia blogiin pitkään aikaan. Kun tekee opinnäytetyötä ja suorittaa kuutta kurssia, niin blogin kirjoittamiseen ei ole aina oikein rahkeita. Lisäksi kesän reissuilta riittäisi kirjoitettavaa vielä pitkäksi aikaa (positiivinen ongelma tietty). Mutta nyt ajattelin ottaa hetken aikaa ja kertoilla vähän arjesta, ajatuksistani ja siitä missä mennään.

Idea tähän syntyi oikeastaan Pako arjesta -blogia lukiessani. Jerry pohti syntymäpäivänsä kynnyksellä, että mitä on saavuttanut elämässä tähän mennessä. Samoja asioita pohti myös Deep Red Blues -blogin Kea, joten liekö syksy tällaista pohdintojen aikaa meillä kaikilla.

Hell's kitcheniä ja ikävöintiä

Tosiaan, bloggerin temppuilujen jälkeen yritän täällä palautua normaaliin päivitysrytmiin ja kuron kiinni viime päivien tapahtumia kahdella postauksella tänään. Tämä menikin hyvin, koska kaipaan tekemistä, kun on ollut tänään vähän "välipäivä" elämisestä täysillä. Pahuksen allerginen nuha vie voimat ja hermot, kun mikään ei auta hillittömään nenän kutinaan ja aivasteluun.

Perjantai-iltanakaan en ollut oikein iskussa samaisesta syystä, mutta käytiin kuitenkin meidän luokan Gabrielin viimeisen päivän kunniaksi porukalla syömässä Hell's kitchen -nimisellä alueella. Itse asiassa tuo ravintola-paratiisi sijaitsee seuraavalla kadulla kämpältäni, mutta toisella suunnalla kuin minne yleensä suunnistan, joten tuo on suhteellisen uusi tuttavuus minulle.

Aivan ihastuttava alue hieman karusta nimestään huolimatta. Luokkatoveri Charlesin sisko asustaa alueella ja kuulin, että loft-tyylisen yksiön vuokra on 1900 dollaria kuussa. Ja hän on kuulemma onnekas, kun se on niin halpa! Normaali hinta pyörii 2500 dollarin kieppeillä. Mutta asunto kuulostaa täydelliseltä. Makuuhuone sijaitsee toisella tasolla olohuoneeseen nähden ja kämpässä on parveke, josta voi katsella Manhattanin pilvenpiirtäjien syttymistä valomereksi. Toisella puolella virtaa Hudson joki. Ah! Asuapa sellaisessa paikassa! Sain osoitteen alueella sijaitsevaan kattoravintolaan, josta on myös henkeäsalpaavat näkymät. Täytynee tyytyä siihen.

Oli muuten ihana syödä turkkilaista ruokaa. Se tuntui melkeen kotiruualta!

Sain perjantaina koetulokset ja jeee pääsin läpi! Se tarkoittaa sitä, että ensi viikosta alkaen opiskelen Advanced-ryhmässä eli C1-tasolla. Jee! Tosin ryhmän vaihtaminenhan on ihan kamalaa, mutta kuitenkin onhan se aivan mahtavaa nähdä konkreettista etenemistä tässä kielessä.

Eikö niin ihanan sievästi kukoista nuo vihreät puut, kyllä niin mukavasti voin tuntea sen nenässäni koko ajan!!!!

Ruokailun jälkeen käytiin hakemassa cupcaket kuuluisasta Magnolia-leipomosta. Mutta siellä ei ollut pöytiä missä syödä, niin päätin lähteä kotiin, koska t-paidalla ei tarennut jäädä istuskelemaan ulos. Olihan se sitten vähän surullista istua kotona sängyllä syömässä hienoa leivosta veden kans. Nuha oli vienyt niin voimat, etten jaksanut lähteä ostamaan edes kahvia... Tämä surkea fyysinen olo on saanut mut myös ikävöimään Makea aika paljon. Ei tämä kaikki mahtavuus muuta sitä, että siellä missä on mun Make, on mun koti. KAMALA IKÄVÄ koko ajan.

Mutta on tämä paras paikka maailmassa potea ikävää kuitenkin! Juoksin eilen tuon kuvassa näkyvän miehen perässä, koska oli pakko saada kuva hänestä ja hitsi se oli vaikeaa tyypin nopeiden liikkeiden takia. Mies käveli pitkin katuja vetäen perässään äänentoistolaitteita ja mikrofoonia, johon hän lauloi kävellessä. Niinpä kadut raikasivat miekkosen säveliä kaiuttimesta. Mitään taustanauhaa tai säestystä ei ollut. Vain mies, äänentoisto ja laulu. Kekeke, vähän mua nauratti. Jollakin on vähän parempi itsetunto kun meikäläisellä!

Toinen erikoinen ilmiö on kadulla kulkevat ihmiset jotka tiedottavat maailmanlopusta joka kuulkaas tulossa jo 21. tätä kuuta! Tänäänkin näin tavallisen lapsiperheen, jonka äiti työnsi lastenvaunuja ja piteli siinä vaunun päällä isoa kylttiä, jossa luki "Tuomiopäivä 21. toukokuuta". Että semmosta! Olenpahan varoittanut.

Mutta jotta ei aivan vallan ankeisiin tunnelmiin lopeteta, niin tästä linkistä, voi katsoa uuden hittibiisin ja -tanssin. Liekö tämä on jo rantautunut Suomeenkin? Ainakin Prom-tanssiaisissa tämä oli illan ykköshitti ja tänään näin sen myös Jumping the Proom -leffassa, joka oli kans tosi hyvä. Valitettavasti video ei ollut sallittu upottaa tähän blogiin, mutta se siis löytyy nimellä Cupid Shuffle. Mukavaa viikonlopun jatkoa kaikille!

Ärripurri!

Puuuh. Liian lyhyet yöunet ja ärsyttävä allergia!! Olen ollut ihan kärttyinen koko päivän lähtien siitä, että olin myöhässä koulusta. Tajusin yöllä, että olin unohtanut tehdä yhden haastattelutehtävän, jonka dedis oli tänään ja sitten hätäisesti haastattelin aamulla... Makea! Sitten kirjoitin jutun ja lähdin printtaamaan sitä alakerran business centeriin. Yllättäen siellä ei ollut yhtään vapaata tietokonetta ja verenpaine nousi. Lopulta sain esseet ulos ja juoksin metroasemalle todetakseni että metro lähti nokan edestä. Siinä sitten aivastelin ja laskin mielessäni sataan...

Pohdiskelin, että skippaanko koko tunnin, mutta päätin että jos ehdin koululle niin etten ole yli 20 minuuttia myöhässä, niin menen tunnille. No olin koululla 17 yli, joten oli pakko mennä ja kyllä se kannatti. 20 minuuttia on se raja, jonka jälkeen tulee poissaolomerkintä myöhästymisestä.

Luokassa odotti uusi vanhempi kalju miesopettaja pyöreine sangattomine laseineen, jossa oli oranssit linssit. Yllään hänellä oli hauska puku ja rintataskussa taskuliina. Tykkäsin hänestä välittömästi. Tämän valinnaisen kurssin nimi oli Newsletter, mutta täällä se kuulostaa enemmänkin aikakauslehtityöpajalta. Tarkoituksena on siis tehdä yksi lehti kuukauden aikana eri teemoista. Tämän numeron teema on "ensimmäinen kerta". Saapuessani luokassa oli menossa ruokakeskustelu, sillä tuntien aihe oli mennä syömään ravintolaan jotain mitä ei ole aiemmin maistanut ja tehdä siitä arvostelu ensi kerraksi. Sehän sopi, koska en ollut ehtinyt syödä mitään koko aamuna. Joo, noi ranskikset ei ollu se juttu, mitä en oo maistanut vaan vaan pitäleivän ja tsatsikin kanssa tarjoiltu gyro. Omnomnom!

Koulun jälkeen mentiin viettämään Patrician läksiäisiä Chinatownissa sijaitsevaan vietnamilaiseen ravintolaan. Yhden seurueessa olevan päällepäsmäröinti ruokien valinnassa sai taas kärttyni nousemaan... minä haluan tilata tuota lihaa, joka tarjoillaan kurkun viipaleitten kans! En muuta. Ei alkupaloja. "Mutta entä mitä jos kuitenkin tilataan yhteiset ruuat ja alkupalat kaikille ja jaetaan kaikki ruuat, otetaan nuudeleita ja..." Puuuuuuuh!! Ei kannata riidellä vastaan, jos toinen näkee kuvan kurkuista ja lihasta roskaruokakuurin jälkeen. Kurkku, mikä taivaanlahja ja maailman ihanin kasvi! No käyttäydyin nätisti, mutta pidin pääni. Totesin kuitenkin, että kunnon yöunet ovat nyt tarpeen. Kävin myös hakemassa apteekista, jotain tehodroppeja ja piti oikein allekirjoittaa nimi johonkin vihkoon etten ala käyttämään huumena niitä pillereitä! O_o

Vaikuttaa siltä, että kun budjetti alkaa olla totaalisesti lopussa, niin täytyy siirtyä ruokailemaan pelkästään ChinaTowniin. Kuvan annos limsoineen ja tippeineen maksoi 11 dollaria. Menun kuvassa lautanen oli täynnä kurkkuja, mutta hillitsin itseni ryhtymästä reklamoimaan.

Naamasta näkee, että joku on vähän kärttynen ja nuhainen

(varsinkin kun päällepäsmäri hyökkää vielä syliin istumaan.. :/ )

Mutta nyt siis nukkumaan. Huomenna aamulla on tasotesti, jonka perusteella tulee tuomio, että siirrynkö jatkamaan opiskeluja ensi viikolla Advanced-ryhmään! Jaikss! Pitäkää peukkuja! Meidän oman luokan opettaja Nichole tuli tosin tänään takaisin ja opiskelu maistui niin kivalle hänen kanssaan, etten halua vaihtaa ryhmää! Opettajan ja akateemisen johtajan mielestä mun olisi pitänyt tehdä testi jo viime viikolla, mutta olen lykännyt sitä vain ja ainoastaan sen takia, että tykkään niin paljon ihmisistä meidän luokalla. Ne ei ärsytä yhtään edes ärripurri-päivänä ja se on jo hyvin!

Mediasirkus saapui kaupunkiin

Nämä kaksi ylhäällä näkyvää New York Timesin uutiskuvaa...

...ja tämä Iltalehden kuva olivat ensimmäisiä kuvia, jotka havahduttivat minut huomaamaan, että taas täällä sattuu ja tapahtuu. Olin kirjoittamassa Us Embassyn blogia puolenyön aikaan, kun jostain syystä ajauduin surffailemaan lehtien otsikoita ja huomasin, että Osama bin Laden on kuollut.

Lähdin hakemaan pyykkejä alakerran pesulasta ja heti hissiin astuttuani tohkeissaan oleva musta amerikkalaismies kysyi minulta, että joko olen kuullut "breaking news". Onneksi olin, niin saatiin hyvä keskustelu aikaan. Mies toisteli, että "minä tiesin, että Osama oli vielä elossa ja että hän oli Pakistanissa!"

Hetken harkitsin, että pitäisikö lähteä katsomaan historiallisia tunnelmia Times Squarelle, mutta yöllä kaikkien kosto-spekulaatio-uutisten jälkeen, katsoin parhaaksi pistää nukkumaan... (heti kolmelta kun maltoin). Aamulla minulle tuli kahdesta suomalaisesta lehdestä yhteydenottoa, että mitkä tunnelmat täällä ovat, joten päätin lähteä katsastamaan tilannetta 9/11-raunioille Ground Zerolle.

En ole eläissään nähnyt niin paljon suurten uutistoimistojen satelliittilähetysautoja ja videokameroita, kuin mitä Ground Zerolla tänään. Tuli elävästi mieleen vuosi 2006, jolloin oltiin opintomatkaporukan kanssa 9/11-viisivuotismuistopäivänä samassa paikassa. Tuolloin suuria tunteita oli paljon enemmän näkyvillä kuin mitä nyt, sillä paikalliset olivat nyt viime yön juhlittuaan lähteneet töihin normaalisti. Media sen sijaan oli tukkinut kaikki korttelit massiivisilla kalustoillaan ja poliisit ohjasivat ärtyneinä valokuvaavia turisteja pois kameroiden ja autojen tieltä. Ja jälleen helikopterit lentelivät ylläni, se alkaa olemaan näköjään jo jokapäiväinen traditio! :)

Iltasanomista soitettiin minulle puolenpäivän aikaan ja kiinnostavin kysymys tuntui olevan, että miten tähän uutiseen on täällä suhtauduttu. En ole kovin monien paikallisten kanssa itse jutellut aiheesta, mutta ihmisten haastatteluja kuulleena ja kylttejä lukeneena tunnelma on se, että eräs aikakausi on nyt loppunut. "Sept. 11 2001 - May 1 2011" piste. Tunnelma on "katkeransuloinen" ja "iskussa menehtyneet, nyt voitte levätä rauhassa". Kommenttini pitäisi löytyä huomisen tiistain lehdestä kuvan kera :P

WTC:n rakennusmiehille päivä oli tavallinen työpäivä, mutta tauolla olleet miehet näyttivät hämmentyneeltä kaikesta hässäkästä, mitä alueella oli menossa.

Koska olin onnistunut myöhästymään ensimmäisiltä tunneilta haastattelun takia, päätin poiketa Times Squarelle ostamaan päivän lehdet. Kaikissa lehtikioskeissa kuitenkin puisteltiin päätä, että kaikki sanomalehdet ovat jo aikaa sitten myyty loppuun. Lopulta onnistuin kuitenkin saamaan New York Postin ja New York Times käsiini ja lähdin lukemaan niitä kahvilaan.

Times Squarella kaikki oli puolen päivän aikaan jo ihan normaalia. Uutiset pyörivät edelleen näytöillä ja kahviloiden televisioruuduilla. Koulun päivän jälkeen tuntui, että kaikki on jo unohdettu eikä mitään erikoista osunut silmiini. Joten kysymyksiin vastauksena, ei pelota yhtään! En usko, että täällä on yhtään sen vaarallisempaa nyt kuin aiemminkaan. Tämä paikka kuhisee poliiseja ja media saa vain elantonsa siitä, että ne kirjoittelevat pelottelujuttuja kostoiskuista.

Koulun jälkeen käytiin Angelan kanssa syömässä ja sen jälkeen kotimatkalla yritin jälleen metsästää ruokakauppaa ja LEIPÄÄ! Sitä ei tästä kaupungista oikeasti löydy. Eikä kyllä sellaisia kauppojakaan tältä asuinalueeltani, jotka lukisin RUOKAKAUPAKSI! Huoltoasemien ruokakaupatkin omaavat tuhat kertaa laajemmat valikoimat, kuin nämä sipsilandiat täällä! Vähän ärtyneenä tuloksettomasta syömiskelpoisen leivän etsinnästä palasin kämpille, jossa minua tervehti ihanat pianosävelet heti ovella.

Vanhempi mieshenkilö soitteli flyygelillä Beatlesin ja muiden tunnettujen bändien kappaleita ja kiukunpoikanen haihtui. Totesin, että minullahan ei ole mihinkään kiire, jäänpä istuskelemaan aulaan hetkeksi. Tajusin, etten ole kiireiltäni edes aiemmin ehtinyt huomata, että aulassa on piano!

Pikkuhiljaa muitakin ihmisiä pysähtyi kuuntelemaan musiikkia ja minusta oli ihana kuvitella elämäntarinoita heidän taakseen. Tämäkin elegantti punahuulinen mummeli oli niin kiinnostava persoona, mutta valitettavasti hän ehti lysähtää musiikin voimasta vähän kuolleen näköiseksi...

Taas päivä päättyi ajatuksiin, että onpa minulla kiva elämä nyt. Huomasin muuten vähän amerikkalaistuneeni, sillä heitin uppo-oudolle pianistille small talkia ja taputin nolostelematta hänen soitolleen ;) Eipä olisi suomessa tullut mieleen alkaa pölöttämään tuolla tavoin :)

Sairaspäivä

Fuuuu! Oon tullut kipeeksi :( Lähdin aamulla kouluun normaalisti, mutta päivän mittaan olo tuli niin kurjaksi, että lähdin kesken päivän kotia. Räkä ja aivastukset lentää jatkuvalla syötöllä, niin en viitsinyt jäädä tartuttamaan koko luokkaa. Opettaja meinasi kuitenkin, että tämä voisi olla myös allergista nuhaa, mutta en oikein tiedä, koska ei kutita mistään.

Ihan tylsää! En haluaisi missata yhtään oman luokkamme tuntia ja huomenna ohjelmassa olisi tutkimusretki luokan kanssa Chelseaan! Lisäksi jos poissaoloja tulee enemmän kuin kaksi päivää kahden viikon aikana, tulee varoitus. Poissaolon välttää hankkimalla lääkärintodistuksen, mutta juhuu, eipä ole hajuakaan, että minne mennä. No, Make aikoi aamulla soittaa vakuutusyhtiöön ja kysellä lisätietoja ainakin kaiken varalta.

Ja mikä pahinta, huomenna aamulla Times Squarella, parin korttelin päässä on kuninkaallisten häiden "kisakatsomo" isoilta screeneiltä ja hirveät juhlat. Haluan niin mennä kokemaan sen historiallisen hetken sinne! Se tarkoittaa heräämistä neljän jälkeen, koska juhlat alkavat -aamuviideltä- paikallista aikaa. Tämä kaupunki ei tosiaan koskaan nuku! Elättelen vielä toivoa, että voisin mennä edes katsastamaan meiningit aamulla (vaikka kuulen korvissa äidin varotukset, että pitää levätä), sillä minulla ei ole ollut kuumetta! Ehkäpä Zyrtec alkaa puremaan ja tämä tosiaan on vain allergista.

Ps. Mun viherkasvi sai kyydin roskakuiluun äsken :( Annoin palmulle vettä ja juuresta pölähti hirveä lauma lentäviä itikoita ilmaan! Päätin, että saa loppua se kärpästen tappaminen, liekö vaikka syy tähän nuhaan!? Mutta huone muuttui ihan valjuksi nyt. Oikeasti yhdellä pienellä viherkasvilla on ihmeellinen vaikutus tilan kodikkuudelle. Miten voin nyt täyttää tuon aukon? Tuntuu niinku olis jossakin sairaalahuoneessa ilman sitä kasvia!

Arki tuli

Make lähti tänään ja kaikki tuntui sen jälkeen jotenkin erilaiselta. Se jäi aamulla istumaan metroon, kun mää hyppäsin pois koulun pysäkillä vähän pala kurkussa. I know, ihan tyhmää surkutella, kun "pianhan" sitä taas nähdään reilun kuukauden päästä. Se on kuitenkin pisin aika, mitä ollaan koskaan oltu erossa ja on kurjaa luopua toisen läheisyydestä ja seurasta, kun tykkää siitä hirveesti.

En todellakaan surrut sitä, että jäin tänne. Enemmänkin se oli jotenkin sellanen reality check ajankulumisesta ja siitä, että tämä on väliaikaista. Seuraavan kerran kun nähdään, mun koulu on loppunut ja kohta pitää palata Suomeen. Siellä ei ole mitään tekemistä odottamassa, joten se tuntuu ihan hassulta ajatukselta. Alakuloa aiheutti myös se tunne, että vaikka meillä oli kuin hauskaa täällä yhdessä, tämä on silti enempi mun rakkaus tämä kaupunki. Ja se taas muistutti siitä, miten hankalaa on yhdistää kahdet toiveet samaan paikkaan. Mutta oon varma, että se onnistuu jotenkin, koska tiedän että tämä meidän tarina on tähtiin kirjoitettu ja tarkoitettu tapahtuvaksi juuri niinkuin se tulee tapahtumaan.

Pohdin eilen myös sitä, että miten Maken vierailu täällä tulee vaikuttamaan tähän mun täällä oloon. Aluksi oli ihan outoa, että Make pompsahti tänne, koska kaikki tämä oli tuntunut jotenkin mun toiveunelta ja ihmisen tänne saaminen "oikeasta elämästä" hätkähdytti, että tämä oikeasti on totta! Nyt kun oli ihanaa olla täällä yhdessä, niin aloin vähän pelkäämään, että mitä jos en saakkaan enää samaa fiilistä takaisin, kun olen taas täällä yksin. Make kuitenkin sanoi siihen hyvin, että "no kato tuonne ulos, tämä on NEW YORK". No se on niin totta!

Tyylinparannusviikko on edistynyt parin uuden vaatteen verran. Ylhäällä kuva eilisestä päivän asusta, jota tähditti uusi paljettipuisero. Se ei ihan pääse kuvissa oikeuksiinsa, mutta se on ihana! Löydettiin sattumalta kiva kauppa Upper East Sidelta ja tuo merkki on sellanen kun Arden B.

Mutta vielä takaisin tähän päivään. Koulun jälkeen kaikki kaverit hävisivät johonkin, mutta en ollut siitä oikeastaan mitenkään pahoillani, koska halusin sulatella taas tätä uutta-vanhaa-tilannetta itsekseni. Maken täällä olo oli lomaa säästämisestä ja syötiin mm. koko ajan ulkona. Jääkaappi huusi tyhjyyttä, joten lähdin kohti Whole Woodsia, mutta päädyinkin toiseen ruokakauppaan matkan varrella. Nyt ollaan tultu siihen pisteeseen, jossa amerikkalainen perus ravintolaruoka tökkii pahasti ja kaipaan jotain "tavallista kotiruokaa".

Ruokakauppaan päästyäni olen kuitenkin vähän hukassa, että mitä sitä ostaisi. Leivät täällä ovat keskimäärin aivan surkeita. Parhaiten niitä kuvaa sana pulla. Jogurttia olen yrittänyt olla ostamatta, koska kotona syön sitä ihan liikaa. Tänään päädyin kuitenkin siihen, että jogurtti on vallan hyvä vaihtoehto "munat ja pannukakkuaamiaisille", joita Make on halunnut syödä joka aamu :D

En tunne täältä New Yorkerista ketään, joten opiskelijatilaan kokkaamaan lähtemiseen on iso kynnys. En luultavasti osaisi edes käyttää niitä vehkeitä. Onneksi täällä riittää valmiiksi tehtyä take away -ruokaa, joten eikö se ole vähän niinkuin kotiruokaa, jos sitä syö kämpillä?

Ostin take away -salaattia ja käppäilin Central Parkin kulmalle syömään sitä. Ulkona oli fantastinen ilma. Aurinko paistoi ja oli tosi lämmintä. Tuntuu, että kesä on tullut. Kelien lämpenemisen seurauksena on tullut myös tuttu ilmiö, kurkkukipu. Kun ulkona on kuuma, ilmastoinnit huutavat täysillä ja pian on kurkkukipeä. Onneksi tilanne ei ole vielä mitenkään paha.

Perhonenkin tuli ystävällisesti piristämään mua, kun siinä istuskelin mietteissäni.

Kämpille päästyäni päätin ottaa härkää sarvista kiinni ja tehdä jotain kotona vallitsevalle hirveälle siivolle. En tiedä mitä New Yorkerin siivoojien päässä liikkuu, kun ne käyvät siivoamassa! Heti "siivouksen" jälkeen on lähes mahdotonta sanoa, että onko täällä oikeasti tehty jotain. No onneksi Ullettimen oma siivouspalvelu ratkaisee visaisimmatkin haasteet. Täällä aina kuitataan kaikki sanomalla "This is New York City"...vesiputket vuotavat... "This is New York City", ...hanasta tulee tänään vain kylmää vettä... "This is New York City"... Kun kuulen paikallisten sanovan noin minusta se kuulostaa siltä, että "No tämä on New York City, onko väliä, kun on näin mahtavassa paikassa", vaikka ehkä sanoja ei välttämättä tarkoita sitä niin...

Päätin antaa kämpälle rättikäsittelyn. Konttasin pitkin lattiaa kuuraamassa joka nurkan ja vetelin rätillä lattiat ja matot! Samalla draivilla vein kaikki lakanat pyykkiin, joskin pussilakanan lopputulos oli aika nukkainen kuivausrummun jälkeen, mutta senhän täytyy olla puhdasta nukkaa... Ollessani polvia ja käsiä myöten lian peitossa, kiitin luojaani etten ole ihmistyyppinä hygieenisimmastä päästä :D Jollekin muulle tämä New Yorkerin mainostama "laadukas opiskelija-asuminen" olisi liikaa...

Mutta hei, tämä on New York City! Se on ainut mikä merkkaa juuri nyt! Saan olla täällä ja se on suurinta parhautta.

Kello on kääntynyt täälläkin osoittamaan 27. huhtikuuta ja se on mun äidin syntymäpäivä! Hyvää synttäriä äiti! Hyvin mää täällä vedän.