Väsyykö matkustamiseen? Tunnelmat sadan päivän kohdalta ja 6 kuukauden jälkeen kotoa

Sydney, 100 päivää reissua takana

Reissuelämää on tänään takana 100 päivää ja päällimmäinen fiilis on, että aaaaaah matkustaminen on parasta! Me eletään unelmaa! Maailma on niin kiehtova!

Tänään ajattelin, etten ole tainnut juuri muuttua pohjimmiltani siitä tyypistä, joka 18-vuotiaana roudasi juhannuksen kunniaksi tarjouksessa olleen limsakorin ruokakaupasta yksiöönsä Raahessa. Coca-colan kaltaiset brändit ja lasiset limsapullot edustivat minulle kansainvälistä hotellielämää, jota halusin kotiini. Parikymmentä vuotta myöhemmin samat asiat viehättävät yhä ja nautin edelleen hotellielämästä suuresti. Olen ihmetellyt, miten nopeasti ja mutkattomasti kotiudun uusiin paikkoihin täällä reissussa.

Pitkälle reissullemme on mahtunut iso kirjo erilaisia majapaikkoja ja majoituskonsepteja. On ollut pilvenpiirtäjähotellia, tienvarsimotellia, hostellia, mökkiä, Airbnb-kämppää ja ystävien luona punkkaamista. Sydneyn Bondi Beachillä ja aiemmin Barcelonassa ollessamme jaoimme kylppärin ja keittiön muiden kanssa. Uuden-Seelannin Coromandelissa nukuimme veneen vessalta haisevassa mökissä rankkasateen piiskatessa kattoa sellaisella voimalla, että pelkäsin sen lähtevän myrskyn matkaan.

On hauskaa kokea erilaisia majapaikkoja, muttei ole samantekevää millaisessa paikassa yöpyy. Hyvän majapaikan tunnistaa siitä, että sinne kotiutuu helposti, asumista ei tarvitse ajatella. On sopiva lämpötila, hyvä sänky, raikas tuoksu, nettiyhteys, toimivat kulkuyhteydet ja huoneessa ei seikkaile kutsumattomia vieraita. Jos esimerkiksi flunssa kaataa sänkyyn, nousee majapaikan taso arvoon arvaamattomaan. Kaikki nämä laatutoiveet eivät pitkällä reissulla aina välttämättä toteudu ja senkin kanssa voi hyvin elää, mutta nämä kriteerit tekevät meille hyvän majoituksen. Emme kaipaa turndown serviceä tai sitä, että joku kantaa tavaramme huoneeseen. 

On ehdottomasti kannattavaa poistua välillä tavallisista hotelleista muihin majoitusmuotoihin. Kun syö omia eväitä yhteisissä tiloissa, tapaa helposti muita travellereita. Sydneyssä bondasimme seattlelaisten Brucen ja Larindan kanssa, joilla tuntui olevan sama elämäntapa kuin meillä. He ovat reissanneet ahkerasti siitä asti, kun Bruce jäi eläkkeelle. Helsinkikin oli heille tuttu. Emily in Paris -sarja oli saanut Larindan hinkuamaan nyt Pariisiin, mutta sitä ennen heillä oli tiedossa vielä reissut Uudessa-Seelannissa, Prahassa ja Varsovassa. Ihana pariskunta!

Yhtä paljon kuin nautin vaihtuvista majapaikoista, minua kiinnostaa matkustaa eri lentoyhtiöiden kyydissä. Täällä maailman toisella puolella näyttää edelleen olevan ”vanhan liiton lentoyhtiöitä”, joissa laukku saa painaa vaikka 35 kiloa. On myös halpalentoyhtiöitä, joissa kaukolennollakaan ei ole viihdejärjestelmää tai lippuun sisältyvää tarjoilua. Kaikki yhtiöt kuitenkin ovat kuljettaneet meidät turvallisesti ja aikataulussa määränpäähän. 

Australian lippulaivayhtiöllä Quantaksella meitä palveli herrasmiesstuertit, jotka kantoivat mustilla tarjottimilla erikoisruuat niitä odottaville. Bloody Maryja ja muita cocktaileja sekoiteltiin, maksutta totta kai. Jälkiruuaksi tuotiin jäätelöä. 

Fiji Airwaysillä lentoemännillä oli yllään kauniit pitkät hameet ja kukat korvien takana. Lentokone oli koristettu sisältä ja ulkoa paikallisilla kuoseilla. 

Lentoyhtiöiden turvavideoissa näyttää trendaavan nyt se, että video on sekoitus matkailumainosta ja lentoyhtiön historiaa. Tuttuja turvaohjeita ei tuutata kliinisesti koneessa vaan ne esitetään elokuvallisilla tavoilla kohdemaata esiin tuoden. Kaikki tämä on minusta todella kiinnostavaa, eikä lentokoneessa istuminen ole alkanut tympiä yhtään. Itse asiassa päinvastoin, matkat kuluvat koko ajan vain nopeammin ilman että tarvitsee kiemurrella ja odottaa, että oltaispa jo perillä. 

Kai nyt jotain ikävääkin?

Käytin reissusuunnitteluun paljon aikaa kotona ja siitä on ollut paljon hyötyä, mutta pitkällä reissulla tilanteet elävät. Hyvässä ja pahassa. Uudessa-Seelannissa sää sekoitti suunnitelmamme ja täällä Australiassa Maken huonosti hoidettu flunssa otti takapakkia. 

On vaatinut pientä ajatusten kalibrointia, kun on unelmakohteessa ja ei voikaan tehdä niitä asioita, mitä oli kuvitellut. Australiassa emme ehdi mennä katsomaan koaloita ja kenguruja, ja se harmittaa. Silti ajattelen, että askeettisinkin tavallinen päivä tällaisessa kesäkohteessa on aina hyvä päivä. Pelkkä kävely Sydneyn kaduilla on parasta, mitä voin kuvitella. 

Sää ja sairastelut kuuluvat elämään ja pitkä reissu ei ole vain turrelomaa vaan se on jokapäiväistä elämää. Ja juuri sitä on erityistä saada kokea täällä maapallon toisella puolen. 

Helsinki, 6 kuukautta reissua takana 

Sunnuntaina 26.3. laskeuduimme lumiseen Helsinkiin ja kuusi kuukautta kestänyt unelmien seikkailumme maailmalla tuli päätökseen. Tuosta hetkestä on kulunut nyt viikko ja koitan tutkiskella viime päivien ja viikkojen fiiliksiä. 

Kotiinpaluuta edeltävinä kahtena päivänä Barcelonassa koimme ensimmäistä kertaa pieniä koti-ikävän hetkiä. Mieli oli alkanut valmistautua paluuseen jo pari viikkoa ja lähdön lähestyessä tuli hetkittäin tunne, että mennään jo, kun se kerran joka tapauksessa on edessä! 

Jos töiden ja budjetin puolesta reissua olisi voinut jatkaa, olisimme kumpikin sen tehneet. Tuntuu, että olimme kotiutuneet kulkurielämään. Oli mahtavaa, kun pystyi jäämään viikoiksi aloilleen, jos sille tuntui. Tykästyimme Fuerteventuran saarella sijaitsevaan Corralejoon ja niinpä vietimme siellä kuusi viikkoa. Tippa linssissä sanoin heipat Corralejolle vain huomatakseni, että hei onpas mukavaa olla taas tien päällä! 

Lanzarotella ajelimme karun kauniissa maisemissa ihmetellen, että Euroopalla on tällaiset omat ”Havaijin saaret”, joita emme olleet aiemmin tunteneet. Manner-Espanjassa ihmettelimme, että palmujen keskelläkin on kevät silmuihin puhkeavine puineen ja laitumella kirmaavine lehmineen. 

Tuntui myös uskomattomalta, että koti-Euroopassa voi poiketa Gibraltarille hämmästelemään luonnonvaraisia apinoita ja Tarifasta voi katsella Afrikkaan, niin kapea Gibraltarin salmi on. Tämä kaikki siis sen jälkeen, kun ensin oli tehnyt työpäivän (EU:n jäsenenä ilman juuri mitään byrokratiaa). Elämää isolla E:llä, ajattelin usein. 

Mutta työelämään paluuseen liittyi myös kääntöpuolensa. Sadan reissupäivän kohdalla elimme molemmat täyspäiväisinä travellereina ja se oli todella erityistä ja huoletonta aikaa. Helmikuusta eteenpäin palasin töihin, jossa alkoi heti kättelyssä muutosneuvottelut. Nykytyöelämälle ominaisesti muutokset vyöryivät eteen, halusi niitä tai ei. Kun on kiinni työarjessa, kantaa kaikkea sitä mukanaan repussa, vaikka olisi missä. 

Etätöiden ja reissaamisen jaksoon mahtui muutamia päiviä, jolloin olisin kaivannut rauhallista koti-iltaa Voice of Finlandin parissa sohvalla köllien. Eräänä tällaisena hetkenä satuimme saapumaan Valenciaan, jossa oli vastassa Fallas-festivaali. Koko kaupunki oli kuin sotatanner. Kaduilla poltettiin satoja festivaaliin kuuluvia monumentteja korviahuumaavien räjähdysten, papattien, ilotulitusten ja sähikäisten heittelyn saattelemana. Emme tietenkään malttaneet jäädä sisälle vaan oli pakko lähteä katsomaan mitä ihmettä espanjalaiset tällä kertaa ovat keksineet. Luulin, että 11-päiväisten Corralejon karnevaalien jälkeen en yllättyisi enää mistään – mutta se on reissuelämässä on se juttu, aina tulee jotain uutta ihmeellistä. 

Reissun viimeisinä kuukausina huomasin sellaisen muutoksen itsessäni, että minä hotellirakastaja majoituin ehdottomasti mieluummin asunnoissa kuin hotelleissa. Kaipasin tilaa ja rauhaa työpäiviin. Keittiöttömät hotellihuoneet eivät ole käytännöllisiä, kun inflaatio nostaa ruuanhintaa kaikkialla. Kotiruoka on myös usein terveellisempää. Aloin ajatella, että on hyvä, että hotellielämä säilyttää funktionsa majoitusmuotona, jonne mennään, kun on tarve päästä arjen yläpuolelle. 

Olimmeko siis valmiit palaamaan kotiin? Kaipa vastaus on kyllä. Samalla tavalla olimme valmiita kuin olimme valmiit ottamaan vastaan sekin, mitä reissuelämäaina eteen toi. Kaikella on aikansa ja paikkansa, ja se ihmisen on vain hyväksyttävä. Kotona hyppäsin heti maanantaina rutiinien vietäväksi ja lähdin Pasilaan tapaamaan työkavereita. Lauantaina sain hirveän migreenin. Lumi ja kylmyys tuntui yhtä pahalle kuin aina ennenkin. Joukkoliikenteen harvennettu vuoroväli ärsytti, aivan kuten ennenkin. Ei meillä helsinkiläisillä ole aikaa odotella! 

Mutta vastapainoksi täällä odotti sauna, joka on lämmennyt joka ilta. Kaupat notkuvat ihania ruokia, jotka maistuvat taivaalliselle. Oma sänky, ystävät, perhe, viherkasvit, raikas huoneilma, tulppaanit, vaaleanpunaiset auringonlaskun pilvet, ikkunan takana sulana virtaava meri. Niin paljon ihania asioita. 

Yritän muistuttaa itseäni, että emme palanneet siihen mistä lähdettiin, vaikka matka tuntuukin välillä kuin unelta ja lenkkeily kylmässä ei maistu. Mutta ei tämä ole paluu siihen, mistä lähdettiin. Meillä on mukanamme repussa kaikki se, mitä matkalla koimme ja nyt on tärkeää vaalia sitä kunnes seuraava grand plan taas syntyy.

”Elämää eivät ole eletyt päivät 

vaan tapahtumat, joista syntyy muisto. 

Muistot elävät.”

 

“The greatest part of a road trip isn’t arriving at your destination. 

It's all the wild stuff that happens along the way.”