Maagisia auringonlaskuja ja Road to Hana

Blogi ja bloggaaja lomaterässä, check. Niin vain hullun halvat lennot kantoivat meidät moiteettomasti Havaijin auringon alle ja siitä lähtien tietokone on pysytellyt repun pohjalla viettämässä omaa lomaansa. Tänä iltana tarjoutui kuitenkin sopiva rakonen päivittää tuoreet kuulumiset eetteriin. Kolmen viikon reissumme on saavuttanut puolivälin, joten taitaahan se olla jo aikakin.

Olemme ehtineet edetä jo reissun toiseen kohteeseen, Mauin saarelle. Ensimmäinen viikko kului rennoissa merkeissä flunssaisena Honolulussa ja nyt olemme ahmineet uutta saarituttavuutta kieli pitkällä. Seuraavia havaintoja on ehtinyt syntyä:

1. Viisi päivää Mauilla on aivan liian lyhyt aika. Viisi viikkoa (vuotta?) olisi parempi kaiken näkemisen/kokemisen arvoisen kannalta katsottuna.

2. Havaijilaiset ovat olleet eturivissä kahmimassa, kun hyviä rantoja on jaettu. (Haluaisin valloittaa kaikki, joten sen vuoksi lisää aikaa tarvittaisiin.)

(Ajasta tai sen puutteesta murehtiminen on kuitenkin epähyvää toimintaa, joten unohda se.)

3. Parhaat asiat ovat ilmaisia. Täkälaiset auringonlaskut ovat jotain niin käsittämättömän upeaa, että alkaa tuntua, että on siirtynyt maallisesta ajasta jonnekin taivaallisemmille apajille. 

4. Kaikki rakastavat aurinkoa ja rantoja. Kun paikalliset kuulevat, että mistä tulemme, he onnittelevat, että olemme päässeet lämpimään sen sijaan, että ihailisivat vuodenaikojemme kontrastisuutta. (Ollaan näytetty lumikuvia kännykästä, vaihtokauppoja asuinpaikasta ei ole syntynyt.) Kaikki rakastavat aurinkoisia päiviä. 

5. Jokainen havaijilla asuva osaa surffata. Jo lapset ovat virtuooseja. 

6. Olen odotellut Havaijin taianomaisuuden tuovan minulle mullistavia uusia ideoita/oivalluksia elämään. Toistaiseksi olen saavuttanut vasta hetkessä elämisen kyvyn. Ajattelun määrä itse asiassa vähenee päivä päivältä ja sen myötä suorittaminen ja suunnitelmallisuus. 

7. Blogin kirjoittaminen käy koko ajan vaikeammaksi edellä mainituista syistä. 

8. Onnellisuuteen ei tarvita jatkuvaa ajattelemista. Siihen ei tarvita edes täydellistä terveyttä (yskä vaivaa edelleen ja Make on napannut ilmeisesti meikäläisen pöpöt nyt itselleen). 

9. Onnellisuutta sen sijaan pursuaa kuin itsestään näillä saarilla. (Ehkä sitä on laitettu juomaveteen? Ei, sen täytyy olla sittenkin merivedessä, niin sen täytyy olla.) 

10. Päätän tämän ajatuksenvirran kuvakatsaukseen tältä päivältä, kun ajoimme maailmankuulun tienpätkän Hanaan. Road to Hana. Roadtrip toi esille Mauin toisen puolen, sateisen sellaisen nimittäin. Maui on kuin viivottimella jaettu kahteen täysin vastakkaiseen puoleen. Pohjoisessa sataa jatkuvasti ja nämä sademetsäalueet ovat maailman sateisimpia. Etelässä maisema muuttuu puolestaan täysin päinvastaiseksi. Täällä hotellimme tuntumassa ei juuri sada. 

Sade tarkoittaa Mauilla reheviä viidakoita ja solisevia (vai jyliseviä) vesiputouksia. Tie hanaan oli suurimman osan aikaa kuin hana konsanaan olisi ollut auki. Vettä tuli nimittäin taivaan täydeltä. Tie puikkelehti serpentiininä valtavan korkealle viidakon keskellä ja korvat loksuivat lukkoon. Ylitimme jatkuvasti vesiputouksia ja nämä ylityspaikat olivat vain yhdenautonlevyisiä. Laskimme vajaan kolme tuntia kestävän paluumatkan aikana, että ylitimme 80 siltaa!

Perillä Hanassa, erittäin vaikeakulkuisen ja hitaan viidakkotaipaleen takana, kehitysmaisen oloisessa kaupassa myytiin Hana survivor t-paitoja sekä hedelmiä. Olimme ehtineet kastua aika monta kertaa tähän mennessä.

Hanan tien varrella Ho'okipa Beach Parkissa on val-ta-vi-en merikilpikonnien levähdyspaikka. Meinasin tikahtua nauruun, kun seurasin näiden hituroiden otusten menoa. Oikeasti, miten hitaasti nämä kaverit etenevät merestä rannalle lepäämään (Havaijilla ei totisesti kiirehditä!) Hitaasti mutta varmasti. Snapchatissä (löytyy nimellä Ulletin) on videota siitä, miten yksi kilppari kyllästyi nukkumaan ja kiipesi kavereiden yli takaisin veteen. (Matka eteni jotain 0,0000000000001 kilometriä tunnissa tahtiin.)

Nyt nukkumatti huhuilee jo luokseen. Joulukuun ensimmäinen päivä oli varsin onnistunut. Aamulla kello soi ennen kuutta, sillä lähdemme veneretkelle Molokini-nimiselle kraaterisaarelle.

Näissä tunnelmissa blogi hiljenee taas toviksi. Jään odottelemaan, että mitä viisauksia Havaiji minulle suo (vai tyhjentääkö pään täysin ja antaa kilpikonnan vauhdin sen sijaan) ja raportoin niistä sitten viimeistään kotona. Nyt vain tabula rasa, karpe diem ja silleen.