Y-sukupolvi minä

Puhelinmyyjä totesi eilen puhelun päätteeksi, että kadun vielä sitä, etten jatka Trendin tilausta. Pari tuntia myöhemmin huomasin hänen mahdollisesti olleen oikeassa, sillä olin lukenut lehteä hyvä etten alleviiauskynän kanssa, sillä niin paljon hyviä oivalluksia tuoreimpaan numeroon oli jostain syystä mahtunut. Eräs juttu käsitteli X- ja Y-sukupolvia eli karkeasti 70- ja 80-luvulla syntyneitä ja heidän erojaan. Oli hauskaa ja valaisevaa lukea osuva kuvaus minusta Y:n edustajasta ja saada taustatietoa siitä, että mitkä tekijät ovat ehkä olleet vaikuttamassa siihen, että miksi meistä on tullut tällaisia ja äksistä vähän toisenlaisia.

Jutussa kerrottiin, että Y-sukupolvelle tunnusomaista on se, Facebook kertoo mitä ystäville kuuluu, äXien vielä soitellessa toisilleen. Suurin osa Y:stä on ollut opiskelijavaihdossa ja kansainvälisyys on muutenkin luonnollinen osa jokaisen elämää. Päivänasukuvat blogeissa ja ruokien kuvaaminen Instagrammiin ovat myös Y:n elämää. Kulkuneuvokseen X valitsee maastopyörän ja Y ajaa Jopolla. X ostaa Marimekon olkalaukun Y:n pyrkiessä hankkimaan Louis Vuittonin tai Michael Korsin. Nämä ovat tietysti karkeita yleistyksiä, mutta mielestäni yllättävän osuvia kuitenkin. (Ainakin kolahtivat meikäläisellä joka kohta.)

Jutun mukaan Y-sukupolvesta tehdyt tutkimukset kertovat, että Y:tä ei kiinnosta uhrata elämäänsä työnantajalle, kuten heidän vanhempansa ovat mahdollisesti tehneet. "Jos se tarkoittaa pienempää palkkaa, niin olkoon niin. Työ voi olla nykyäänkin päällimmäinen huolenaihe, muttei niinkään se onko sitä tarpeeksi vaan se, että onko se tarpeeksi laadukasta."

Huhhuh, tämän lukeminen villitsi unelmoimaan ja tavoittelemaan entistä hanakammin sitä, että työ olisi osa unelmaelämää. Ja Paola Suhosen haastatteleminen löi lisää vettä myllyyn: jonkun työ ja elämä voi todistettavasti olla New Yorkin muotiviikkoja, Hollywoodin elokuvakoulua ja säännöllisiä halki Amerikan kulkevia roadtrippejä - kuten Paolalla! Miksi siis tyytyä vähempään, jos voi haaveilla isosti? Laitan varmaan jutun sitten tännekin luettavaksi, kun se on julkaistu. Siinäpä kuulkaa tyyppi, josta riittää ispiraatiota hetkeksi :)





En ole varmaan itsevarmimmasta päästä Y-sukupolven edustajien joukossa ja kyseenalaistan tätä unelmaelämän tavoittelua jatkuvasti hupsuna haihatteluna. Silti näen siinä paljon hyvääkin, miksipäs ei pyrkisi tavoittelemaan täydellistä elämää ja karttaisi tyytymistä? Mielenkiinnolla jään muuten odottamaan tutkimuksia 90-luvulla syntyneistä ja heidän kotkotuksistaan.

Mitä mieltä sinä olet näistä X- ja Y-sukupolviyleistyksistä? Löytyykö tarttumapintaa?