Väärinymmärryksiä ja paidattomia miehiä

Jee, perjantai ja viikonloppu! Tällä viikolla on oikeasti odotettu, että viikko loppuisi, sillä meillä oli sijaisopettaja koko viikon. Maanantaiaamuna Angela oikein soitti mulle huonot uutiset: sijaisopettaja on se bisnes-englannin tunneilta tuttu muikkeli, aargh!!! Ja viikko ei asiaa muuttanut, ei tykätä hänestä yhtään.

Eilen sattui oikein legendaarinen juorukiertää-kohtaus, kun meidän luokalla aiemmin ollut Mel tuli vastaan mua käytävällä ja sanoi, että "kauheaa, oletko kuullut, että se sijaisopettaja sanoi Angelalle että Turpa kiinni!" Minä olin ihmeissäni, että aijaa, enpä ole kuullut. Mel kertoi kuulleensa jutun toiselta ex-meidänluokkalaiselta Yiniltä. Minä sitten sanomaan A:lle, että kuulin tällaista, tarkoituksenani tiedustella, että milloin tämä oli tapahtunut. No Angela ei ollut kuullut asiaa, mutta yllätyksekseni ottikin sen niin, että "törkeää, että hän on minun selän takana sanonut sellaista!" ja lähti samantien marssimaan koulun johtajan puhueille valittamaan asiasta ja vaihtamaan valinnaiset kurssit pois! Oh, draama! Mitään ei edes ole varmaankaan tapahtunut. Luultavasti joku vajaakielisten väärinymmärrys. No summasummarum, tämä hontelo nuori tiukkis opettajatar ei tosiaan nauti kenenkään suosiota tuolla koululla ja ehkäpä A:n valitusten jälkeen häntä ei jatkossa palkata sijaistamaan.

Kaiken maailman draamojen ja tapahtumien jälkeen olen kai alkanut vähän turtumaan. Tänä aamuna asuntoani vastapäätä olevan Mäkkärin turvamiestä oli oven edessä notkuvan taksimiehen mukaan ammuttu. Katselin ympärilleni pari minuuttia, kun paikka oli kuin pistetty täyteen poliiseja ja lähdin suunnistamaan koululle. Vain ammuttu, ei siis mitään pommia, ok, ei huolta. Ja illalla uutiset kertoivat, että turvamiestä oli "vain" puukotettu ilmeisesti jonkun narkkarin toimesta.

Kai turtumisesta kertoo sekin, etten edes muistanut mainita, että Obama oli täällä eilen ja vieraili ensimmäistä kertaa Ground Zerolla. Naapuriluokan opettaja oli sanonut kavereilleni, että jos haluaa nähdä Obaman iltapäivällä, pitää lähteä kahdeksalta jonottamaan paikalle. En edes harkinnut lähteväni ryysimään sinne, koulu menee sata-nolla sen edelle. Onhan se jo (melkein) nähty, kekeke.

Koulun jälkeen mentiin katsastamaan 5th avenuella sijaitseva Abercrombie & Fitchin liike, josta blogini lukija oli minua sivistänyt aiemmin, kiitos Eevis! :) Angela oli tohkeissaan paikasta, koska hän on opiskellut brändäämistä Koreassa ja tämä ketju oli ollut yhtenä esimerkkinä hyvin tehdystä brändistä. Ja pakko myöntää erikoisia piirteitä oli tarjolla lähtien siitä, että ulkona piti seistä (imago)jonossa tovi, ennen kuin pääsi sisälle monikerroksiseen liikkeeseen. Henkilökuntaa oli runsaasti ohjaamassa jonotusta, viikkaamassa vaatteet saman tien viivasuoriin pinoihin, kun joku oli koskenut niihin, sekä tanssimassa joka porrastasanteen päässä. Musiikki soi isolla ja kaupassa oli muuten pimeää, mutta kirkkaissa väreissä hehkuvat vaatteet olivat spotattu hehkulampuin.

Erikoisin osuus brändistä on liikkeen ulko-oven edustalla poseeraava paidaton miesmalli, jonka kanssa asiakkaat voivat käyvät ottamassa polaroid-kuvan muistoksi. Malli vaihtuu kuuleman mukaan päivittäin. Melkosta hommaa... O_o

Angela, here you are! ;) Now you can download this!

Jotain tarttui mukaan... Tykästyin siniseen kerrostoppiin niin paljon, että olin valmis pulittamaan kolmekymppiä siitä. Nyt koko huone tuoksuu liikkeeltä, koska brändiin kuuluu parfyymi, jota kaupassa ei säästelty ruiskutella.

Illanpäälle käytiin syömässä amerikkalaisittain... Alla pari kuvaa viime päiviltä. Voitte arvata kumpi on eurooppalaisesta keittiöstä ja kumpi amerikkalaisesta...

Painan luultavasti sata kiloa kun tulen takaisin...

Hyvää viikonloppua! Kiitos vielä hirveästi kommenteista, maileista ja tekstareista, joita olen saanut paljon! Olen niin imarreltu, että niin monet lukee tätä blogia!!! Ootte ihania!

Ikäkriisi

Mistä voisi saada lisää tunteja vuorokauteen? Taas on ilta! Oikeasti elämä on vaikeaa! Normiarki Suomessa tarkoittaa (ainakin minulle) sitä, että odotan koko ajan jotain mukavaa tapahtuvaksi. Pippaloita kaverin luona, viikonloppun pitkiä yöunia tai lomareissua ulkomaille. Odottaessa sitä toivoo, että aika menisi nopeasti. Mutta sitten kun vihdoin koittaa aika elää unelmaa, niin ajankulun haluaisi pysäyttää. Ja tänään minulle iski suunnilleen ensimmäistä kertaa elämässä karmea ajatus päähän... En halua vanhentua tästä enää yhtään!

Päivän asu -kuvassa uusi neuletakki

Neuletakki: Element

Mekko: Indiska

Aluspitsimekko: Ellos

Legginssit: Vero Moda

Kengät: Guess

Rintaruusuke: Gomme

Yleensä, kun olen kuullut kavereiden kriiseilevän vanhentumisesta, en ole oikein ymmärtänyt heitä. Mitä niillä numeroilla nyt on väliä? Sitä voi olla juuri niin nuori kuin haluaa, ikä ei ole numeroita vaan sydämen asenne jne. Mutta sitten kun istuttiin tänään koulun jälkeen luokkakavereiden kanssa kuuluisassa Rudy's baarissa (jossa saa ilmaiseksi hot dogeja niin paljoin kuin haluaa!) ja taas porukka luuli mun olevan ikäluokkaa 22, niin tajusin, että olen porukan vanhin. Ei siinä mitään, pakkohan jonkun on olla vanhin, mutta kauhun aiheutti se, että tuli sellainen fiilis, että vanhat ihmiset eivät vaan elä näin!

Meidän pöydän väki vaihteli illan aikana ja tapasin ihmisiä lukuisista eri kansallisuuksista. Illan viimeiset uudet kasvot olivat tyttöporukka Georgiasta, joka kertoi viipyvänsä New Yorkissa vain yhden illan matkallaan jonnekin. Nautin joka hetkestä, kun sain tutustua uusiin ihmisiin totaalisen erilaisista lähtökohdista. Tuntui, että kaikkia tapaamiani ihmisiä yhdisti se, että he ovat huolettomia, matkalla tuntemattomaan ja elämässä täysillä kiinni, vaikka työstä, rahasta tai tulevaisuudesta ei niin ole tietoakaan kuin ehkä hetkeksi eteenpäin. Tuli sellainen fiilis, että aikuiset eivät tee niin! Kaikki valitsevat vakaan ja turvallisen tulevaisuuden, jonka itsekin monesti priorisoin korkealle. Mutta ilman tätä New York -tempausta olisin jäänyt niin paljosta paitsi. Kuten esimerkiksi siitä, että miten ihmeellistä on kokea maailmanääristä tulevien ihmisten kiintymys ja huolenpito. Kun ollaan kaikki yksin kaukana kotoa, sitä pidetään huolta toisista ja ollaan yhtä suurta Kaplan-perhettä. Aivan mieletöntä!!!

Eilen Maken kans puhelimessa pohdiskelin sitä, että olenkohan liikaa vain Angelan kanssa kahdestaan täällä ja että missaanko sen takia asioita. Mutta kätevästi tänään sitten tarjoutui tilaisuus viettää koko ilta eri ihmisten kanssa, kun A päätti lähteä suoraan kotiin superkylmän ilman takia. Ja tosiaan huomasin, että ihmiset kyllä välittävät toisistaan, vaikka kauaan ei olla tunnettukaan. Huomattiin tämän illan kavereideni kanssa, että me eurooppalaiset olemme harvinainen vähemmistö koulussamme ja sen takia tuntui erityisen läheiseltä olla espanjalaisen ja ranskalaisen luokkatoverini seurassa. Mutta tietysti Angela on ihan oma lukunsa kuitankin, se on ihan paras tyyppi.

Anyway, kyllä minä tiedostan senkin, että tämä kaikki varmasti on vielä uutuuden viehätystä ja New York -elämän kuherruskuukautta vaikka "jo" viidettä viikkoa täällä elelen. Viime yönä mulla oli kauhea ikävä Makea ja kotiruokaa. Ja ehkä vähän omaa sänkyäkin. Joten ehkä kuukauden päästä voi olla jo kiva palata kotiin, mutta aivan varmasti aloitan matkasäästämisen jälleen heti töitä löydettyäni!

Onneksi meidän luokalla on yli viiskymppisiäkin ihmisiä, tai no ainakin yksi, joten ehkä mää voin sitten parinkymmenen vuoden päästä olla se meidän luokan Patricia, jos vieläkin tuntuu tältä... Mutta seuraavalle reissulle otan Maken mukaan ja mennään Havaijille tai jonnekin downsiftaamaan rankan säästämisen jälkeen koko talveksi!

Tässä lopuksi vielä meikäläisen 15 minutes in fame. Äidin kysymykseen vastauksena, siitä ne tiesi mulle soittaa, että kaverini työskentelee Iltasanomissa. Mutta eri toimittaja teki jutun ja vähän naureskelin, kun näin tämän lopputuloksen. Toimittaja: "Voiko siis sanoa, että siellä itkettiin onnesta?" Minä: "No en tiedä, kun olin silloin yöllä kotona. Mutta varmaan siellä oli tunteet pinnassa ainakin mitä kuvia on uskominen". Otsikko "Täällä on itketty onnesta" :D Mutta niinhän sen menee.

SohoPpailua

Oooh, vähän oon poikki!! Viisi tuntia shoppailua Sohossa koulun jälkeen... Huh, olipa kivaa. Itse asiassa olin jo poikki heti koulun jälkeen huonosti nukutun yön jälkeen, mutta jostain löytyi uusi vaihe päälle, kun vain ajattelikin Sohon ihania vaatekauppoja...

Löysin jälleen uuden osan kaupunkia, sillä vaikka Sohossa olen monesti käynytkin aiemmin, niin Spring Streetin alue oli tutkimatonta maastoa. Ja vitsi miten ihania kauppoja!! Heti ensimmäisestä paikasta löysin tuon kuvissa näkyvän ihanan paidan ja nyt harmittaa, etten ostanut sitä! Pitänee huomenna mennä hakemaan pikkuapina kotiin, koska se on kyllä aika ihku.

Hillitsin taas itseni majesteetillisella tavalla ja ostossaldoksi Sohosta kertyi vain yksi bubble tea.

Suomi-Amerikka Yhdystyksen matkailuillassa maaliskuussa yksi tuttu kertoi ihastuneensa Nycissä ollessaan tuohon teehen, joten pitihän se testata. Otettiin Angelan kans laten makuiset teet, koska myyjän mukaan se on helpoin aloittelijoille, heh :D Kokemus oli tosi... outo... Juoma oli hyvää, mutta nuo kuvassa näkyvät mustat pallot joita imettiin pillin läpi maistuivat aika tarkalleen kiisselissä oleville jauhoklimpeille mun mielestä... Periaatteessa tykkäsin juomasta, mutta koska se kokemus oli jotenkin niin outo (en juo koskaan edes tavallisia jääteetäkään), niin jotenkin on vähän sellainen kupliva olo tuosta...

Anyway, en jaksa kirjoitella tänään pitkästi, kun väsy tosiaan painaa. Se täytyy kuitenkin vielä mainita, että katsoin aamulla tämän blogin tilastoja ja yllätyksekseni siellä näkyi, että blogiani on luettu viime kuussa 2674 kertaa (ja siinä ei näy minun omat katselut, heh :) Wau! Kiitos teille uskolliset lukijat, olen aika ihmeissäni ja imarreltu tästä, koska blogi ei ole ollut missään julkisesti jaossa. En osaa sanoa muuta kuin että WAU! Ja hei kommetteja ja toiveita saa jättää, ei ole pakko "salassa" lukea ;)

Mediasirkus saapui kaupunkiin

Nämä kaksi ylhäällä näkyvää New York Timesin uutiskuvaa...

...ja tämä Iltalehden kuva olivat ensimmäisiä kuvia, jotka havahduttivat minut huomaamaan, että taas täällä sattuu ja tapahtuu. Olin kirjoittamassa Us Embassyn blogia puolenyön aikaan, kun jostain syystä ajauduin surffailemaan lehtien otsikoita ja huomasin, että Osama bin Laden on kuollut.

Lähdin hakemaan pyykkejä alakerran pesulasta ja heti hissiin astuttuani tohkeissaan oleva musta amerikkalaismies kysyi minulta, että joko olen kuullut "breaking news". Onneksi olin, niin saatiin hyvä keskustelu aikaan. Mies toisteli, että "minä tiesin, että Osama oli vielä elossa ja että hän oli Pakistanissa!"

Hetken harkitsin, että pitäisikö lähteä katsomaan historiallisia tunnelmia Times Squarelle, mutta yöllä kaikkien kosto-spekulaatio-uutisten jälkeen, katsoin parhaaksi pistää nukkumaan... (heti kolmelta kun maltoin). Aamulla minulle tuli kahdesta suomalaisesta lehdestä yhteydenottoa, että mitkä tunnelmat täällä ovat, joten päätin lähteä katsastamaan tilannetta 9/11-raunioille Ground Zerolle.

En ole eläissään nähnyt niin paljon suurten uutistoimistojen satelliittilähetysautoja ja videokameroita, kuin mitä Ground Zerolla tänään. Tuli elävästi mieleen vuosi 2006, jolloin oltiin opintomatkaporukan kanssa 9/11-viisivuotismuistopäivänä samassa paikassa. Tuolloin suuria tunteita oli paljon enemmän näkyvillä kuin mitä nyt, sillä paikalliset olivat nyt viime yön juhlittuaan lähteneet töihin normaalisti. Media sen sijaan oli tukkinut kaikki korttelit massiivisilla kalustoillaan ja poliisit ohjasivat ärtyneinä valokuvaavia turisteja pois kameroiden ja autojen tieltä. Ja jälleen helikopterit lentelivät ylläni, se alkaa olemaan näköjään jo jokapäiväinen traditio! :)

Iltasanomista soitettiin minulle puolenpäivän aikaan ja kiinnostavin kysymys tuntui olevan, että miten tähän uutiseen on täällä suhtauduttu. En ole kovin monien paikallisten kanssa itse jutellut aiheesta, mutta ihmisten haastatteluja kuulleena ja kylttejä lukeneena tunnelma on se, että eräs aikakausi on nyt loppunut. "Sept. 11 2001 - May 1 2011" piste. Tunnelma on "katkeransuloinen" ja "iskussa menehtyneet, nyt voitte levätä rauhassa". Kommenttini pitäisi löytyä huomisen tiistain lehdestä kuvan kera :P

WTC:n rakennusmiehille päivä oli tavallinen työpäivä, mutta tauolla olleet miehet näyttivät hämmentyneeltä kaikesta hässäkästä, mitä alueella oli menossa.

Koska olin onnistunut myöhästymään ensimmäisiltä tunneilta haastattelun takia, päätin poiketa Times Squarelle ostamaan päivän lehdet. Kaikissa lehtikioskeissa kuitenkin puisteltiin päätä, että kaikki sanomalehdet ovat jo aikaa sitten myyty loppuun. Lopulta onnistuin kuitenkin saamaan New York Postin ja New York Times käsiini ja lähdin lukemaan niitä kahvilaan.

Times Squarella kaikki oli puolen päivän aikaan jo ihan normaalia. Uutiset pyörivät edelleen näytöillä ja kahviloiden televisioruuduilla. Koulun päivän jälkeen tuntui, että kaikki on jo unohdettu eikä mitään erikoista osunut silmiini. Joten kysymyksiin vastauksena, ei pelota yhtään! En usko, että täällä on yhtään sen vaarallisempaa nyt kuin aiemminkaan. Tämä paikka kuhisee poliiseja ja media saa vain elantonsa siitä, että ne kirjoittelevat pelottelujuttuja kostoiskuista.

Koulun jälkeen käytiin Angelan kanssa syömässä ja sen jälkeen kotimatkalla yritin jälleen metsästää ruokakauppaa ja LEIPÄÄ! Sitä ei tästä kaupungista oikeasti löydy. Eikä kyllä sellaisia kauppojakaan tältä asuinalueeltani, jotka lukisin RUOKAKAUPAKSI! Huoltoasemien ruokakaupatkin omaavat tuhat kertaa laajemmat valikoimat, kuin nämä sipsilandiat täällä! Vähän ärtyneenä tuloksettomasta syömiskelpoisen leivän etsinnästä palasin kämpille, jossa minua tervehti ihanat pianosävelet heti ovella.

Vanhempi mieshenkilö soitteli flyygelillä Beatlesin ja muiden tunnettujen bändien kappaleita ja kiukunpoikanen haihtui. Totesin, että minullahan ei ole mihinkään kiire, jäänpä istuskelemaan aulaan hetkeksi. Tajusin, etten ole kiireiltäni edes aiemmin ehtinyt huomata, että aulassa on piano!

Pikkuhiljaa muitakin ihmisiä pysähtyi kuuntelemaan musiikkia ja minusta oli ihana kuvitella elämäntarinoita heidän taakseen. Tämäkin elegantti punahuulinen mummeli oli niin kiinnostava persoona, mutta valitettavasti hän ehti lysähtää musiikin voimasta vähän kuolleen näköiseksi...

Taas päivä päättyi ajatuksiin, että onpa minulla kiva elämä nyt. Huomasin muuten vähän amerikkalaistuneeni, sillä heitin uppo-oudolle pianistille small talkia ja taputin nolostelematta hänen soitolleen ;) Eipä olisi suomessa tullut mieleen alkaa pölöttämään tuolla tavoin :)

Prom night

Ollaankos sitä vapusta selvitty siellä? Täällä ei ole vapusta tietoakaan. Opiskelijavappujen jälkeen on ollut vähän stressaavaa keksiä, että miten viettää ko juhlaa, joten en pannut pahakseni, että vietin tänä vuonna vapun sijaan amerikkalaista juhlaa nimeltä prom.

Launtaina aamulla päätin lopettaa toivottaman kampaamometsästyksen, koska tarvitsemaani Elumen-väriä ei tuntunut löytyvän mistään enkä jaksanut rueta soittamaan puhelinluetteloa läpi, kun pelkän nimen perusteella on hieman hankala tietää, että onko kyseessä joku tuhannen dollarin julkkissalonki vai tavallinen kampaamo. Marssin kämpän naapurissa sijaitsevaan "normaalilta" näyttävää kampaamoon ja onnekseni siellä oli ilman ajanvarausta -periaate ja pääsin suoraan käsittelyyn. Olin googlettanut kampaamojen hintatasoa ja tiesin, että kallista on! Joissakin paikoissa väri ja leikkaus maksoi 400 dollaria!

Päädyin ratkaisuun, että otan raitoja ja leikkauksen, niin ei tarvitse pelätä allergista reaktiota. Harmillisesti vain raidat olivat juuri kalleinta lystiä ja sain pulittaa hommasta pari sataa dollaria... jes, visa-laskua onkin sitten kiva maksella Suomessa! Mutta kuulin, että hinta on ihan normaali täällä, joten what u gonna do.

Ja tässäpä lopputulos. Vähän lyhyempi ja tummepi. Tänään sunnuntaina pesun jälkeen olin ihan tyytyväinen siihen miten tukka asettui (seuraava päivähän vasta kertoo, että onko hyvä vai ei, kun itse joutuu tukan laittamaan).

Angela tuli mun kämpille laittautumaan iltapäivällä. Pukukoodi oli semimuodollinen, mutta teema oli "Hollywood glamour". Oli vähän hankala keksiä, että mitä pukisi päälle. Vaatekaappini on kovin rajallinen, mutta päädyin kalliin kampaamoreissun jälkeen mielelläni oman kaapin tarjontaan.

Luultiin, että kokoontuminen on seitsemältä, mutta se oli ollutkin jo puolelta, joten missattiin seurue! Lähdetiin sitten kahdestaan seikkailemaan kohti Brooklyniä saamiemme ohjeiden perustella. Löydettiin helposti perille metroaseman päällä sijaitsevaan juhlapaikkaan.

Kuten viime postauksessa mainitsin prom oli paikallisen opiskelija-asunto-organisaation järjestämä ja meillä ei ollut mitään tietoa, että mitä on odotettavissa ja keitä juhlissa on. Perille päästyämme meille selvisi, että tilaisuus oli teinileffojen tapaan koristeltu luksusopiskelija-asuntolan yhteiskeittiö, jossa oli tarjolla limsoja, jäitä ja roskaruokaa. Olo oli kuin teinilimudiskossa! :D

Jututettiin yhtä poikaa ja kuultiin, että opiskelija-asunnoissa asuu porukkaa eri yliopistoista, joten ei sentään ihan teinejä osallistujat olleet, vaikka meistä siltä tuntuikin.

Mulla oli koko ajan vähän alemmuuskompleksi, kun en tiennyt onko mun asu hyvä ja muutenkin oltiin melko vaivaantuneita A:n kanssa, että mitä pitäisi tehdä :D Paikalla oli enemmän ja vähemmän pukeutuneita ihmisiä, mutta kaikkia tuntui yhdistävän se, että nämä tyypit osasivat pitää hauskaa selvinpäin ja TANSSIA! Voi jestas, miten amerikkalaiset osaavat tanssia! Puhuttiin Angelan kans, että tuntuu ihan niinku oltais jossain musiikkivideolla...

Oli hauskaa, kun välillä Dj laittoi jonkun kappaleen, niin kaikki räjähtivät hurraamaan lempibiisiä ja välillä kaikki tiesivät että nyt pitää tanssia hassusti... me siinä sitten katsottiin vähän pihalla, että mitä pitää tehdä, kun kaikki yhtäkkiä alkoi hyppiä tai menivät kyykkyyn tai makaamaan...

Illan pelastus oli kuitenkin eräs tyttö, joka tuli sanomaan mulle, että "sun asu on ihan täydellinen prom-asu, niin sievä"! Olin niin mielissäni sen jälkeen, hihi! Harmi vaan, että se tuli vasta lopuksi sanoon sen, koska sen jälkeen vasta vapauduin ajatteleen, että olen ihan ok.

Aiheeseen liittyen pitää mainita yksi jännä havainto täällä olon ensimmäiseltä viikolta. Pystyn nimeämään sen hetken, kun tunsin, että olin oikeasti saanut kavereita täältä, koska silloin kaikki muuttui. Ensimmäiset päivät täällä olivat todella outoja, koska en tuntenut koko maasta tai mantereelta yhtään ketään ihmistä! Olin ihan täysin vapaa siitä ajatuksesta, että mitä muut minusta ajattelevat! Se tunne kuitenkin kulkee jotenkin aina mukana, mutta kun olin täällä yksin, olin ihan vapaa! Tajusin sen silloin kun pysähdyin kuuntelemaan katusoittajaa metrotunnelissa tunniksi. Oltiin oltu uusien kavereiden kanssa syömässä ja kun erottiin, tuntui jotenkin erilaiselta olla yksin. Sitä ennen ei ollut ajatellut, että olen "yksin", olin vaan.

Sitten kun Angelan kanssa laittauduttiin juhliin, niin huomasin miettiväni, että onkohan tämä asu nyt tuon mielestä hyvä... mitenkähän korealaisen silmin tämä ja tämä näyttää. Yhteisen äidinkielen puuttumisen takia välillä ei tiedä, että onko osannut tulkita toisen sanomisia oikein. Mutta sitten toisaalta yhteenkuuluvuuden tunne ja samanhenkisyys, mitä meidän välillä on, on jotenkin uskomattoman vahva. Tykätään höpsötellä ja ottaa söpistely-kuvia. Samoten ollaan samaan aikaan vaivaantuneita, että ollaanko nyt pukeuduttu oikein ja samaan aikaan rohkeita menemään mukaan juttuihin välittämättä siitä, ettei tiedetä mitä tuleman pitää ja onko tilaisuus edes meidän ikäisille suunnattu.

Pari tuntia "musiikkivideossa" oltuamme päätettiin, että nyt tarvii tehdä jotain aikuisempaa ja lähdettiin kävelemään pitkin Brooklyn heightsin katuja. Mentiin viinibaariin, jonka omistaja sattui olemaan paikalla ja isällisesti tykästyi meihin kovasti. Talo tarjosi, vaikka mitä juustokakkudrinkkejä ja ihme juttuja! Ja meillä oli superhauskaa. Juteltiin henkeviä ja oltiin niinku aikuiset :P

Baarin omistaja kertoi, että Manhattan silhuetti on lähellä ja lähdettiin katsastamaan se illan päätteeksi. Oli lämmin ilta ja maisemat salpasivat hengen melkein. Angela tuli mun luokse yöksi, koska New Jersey'hyn on lähes mahdoton päästä myöhään illalla. Nukuttiin pitkään ja lähdettiin iltapäivällä Times Squaren kirkkoon - minnepäs muuallekaan! Oli ihan mahtava tilaisuus taas, olin ihan sniips, kun niin hienoja kertomuksia Jumalan ihmeteoista siellä kerrottiin. Tuli hyvä fiilis, että eipä tartte huolehtia mistään, kaikki tapahtuu niinkuin on tarkoitus! Selvästi niin on jo tapahtunutkin kun olen päässyt New Yorkiin ja tavannut sellasen tyypin kun Angelan täällä. Ja kotona olevat hyvät asiat ja ihmiset vielä päälle. Aika huippua, tiiättekö :) Ainut mikä mättää on tulojen puuttuminen ja suurkaupunkielämän väliaikaisuus... mutta eiköhän sekin jotenkin suttaannu vielä!