Santorinin Oia & Firostefani – Anteeksi mitä?

"SIIS ANTEEKSI MITÄH?!" oli ensimmäinen reaktioni. 

Niin. Jäimme viime postauksessa ajelemaan skootterilla pitkin eteläisen Santorinin hengästyttävän ihania rinteitä merimaisemia ihastellen. Olin varma, että kauneuden määritelmän äärimmäisin superlatiivin laita oli saavutettu. Olimmehan nähneet tulivuoren taakse laskevan punaisen auringon (vannon, se melkein sihahti mereen painuessaan). Olimme myös nähneet kaikki ne rannat. Kirkkaan sinisen meren, hohtavan valkoiset talot. Vuorenrinteet, serpentiinitiet, räiskyvän pinkkinä ryöppyävät kukkapuut. Sitten saavuimme Oiaan.

Olimme kruisanneet Santorinin pohjoisimpaan kaupunkiin itärannikkoa pitkin. Grillatun maissin tuoksun leijaillessa nenäämme iskimme mopedin parkkiin isolle parkkipaikalle. Olimme saapuneet ensimmäiseen kunnon kaupunkiin ja lähdimme kävelemään kapeille kujille juustolla kuorrutettua maissia mutustellen.

Ja sitten se oli siinä, aivan yhtäkkiä ja varoittamatta. SIIS ANTEEKSI MITÄ?! MIKÄ TÄMÄ MAISEMA EDESSÄMME ON??!!

Maisema. Jos puhutaan MAISEMASTA, niin tällä näyllä voi jo sanoa olevansa maisema, vai mitä. Trjoijoijoi ja päätä kääntämään toiseen suuntaan, MAISEMAA pukkaa edelleen. Yllätys oli todellinen, sillä kohteeseen ennakkoon tutustuminen oli jäänyt vähälle ja näihin Oian maisemiin päädyimme takakujia pitkin täysin vailla odotuksia ja varautumatta.

Hiljalleen tajuntaan alkoi virrata kaikki ne matkakuvat Santorinilta, jotka olivat minua saarelle viekoitelleet vuosia. Ei ollut photoshopia tarvittu niihin kuviin! Ei tällä saarella. Täällä sitä nyt toden totta oltiin.

Hääpareja, malleja punaisissa mekoissan, eipä ihme, että moni oli tullut Santorinille ikuistamaan itsensä tähän taustaan. Kipusimme kahvilan terassille juomaan kahvit ja jäimme mykistyneenä katselemaan silmäkarkkia, joka edessämme avautui. Että maailma voi olla kaunis!

Sitten matka jatkui eteenpäin pitkin Oian katuja päämäärättömästi lompsimaan. Korkeuserot olivat valtavia ja näimme miten aasit kuljettivat ihmisiä jyrkkiä katuja merenpinnasta ylöspäin. Mietimme, että mitenhän turistit selviävät painavien matkalaukkujen kanssa rinteissä sijaitseviin hotelleihin, jotka saattoivat olla ehkä satojen portaiden päässä läheisimmältä auton mentävältä kadulta. (Myöhemmin selvisi, miten asia hoidetaan, kun kirjauduimme seuraavana päivänä naapurikylä Firostefanissa sijaitsevaan hotelliimme viimeiseksi yöksi.)

Firostefani ja maailman pienin hotellihuone

Jotta tämä (läkähdyttävä) hehkutus ei tähän jäisi, saanko kertoa vielä paikasta nimeltä Firostefani? Santorinin hotellien hinnat eivät ole halvimmasta päästä, joten olin joutunut tekemään melkoista selvitystyötä löytääkseni meille kohtuuhintaiset, mutta kriteerini täyttävät majoitukset joka yölle. Niinpä päädyimme hintojen sanelemana majoittumaan yhteensä kolmessa hotellissa, mutta se oli oikeastaan aivan hauska tapa kokea tämä saari.

Siirryimme viimeiseksi yöksi pääkaupunki Firan kupeessa sijaitsevaan Firostefaniin ja hurjan hienolta kuvissa näyttävään Dana Villas -hotelliin. Jännityksellä odotimme, että mitä meitä olisi odottamassa, kun lähdimme seuraamaan taksin luo meitä vastaan tullutta pikkoloa, joka kantoi laukun satojen portaiden päässä sijaitsevaan respaan puolestamme.

Ja taas Santorini sai leukani loksahtamaan: ANTEEKSI MITÄ? Onko tämä meidän hotelli?! Kysymys oli relevantti monessa mielessä. Ensinnäkin ihan, että mitkä näistä lukuisista rakennuksista ovat hotelliamme? Ja toisekseen jälleen: onko tällaista olemassa?

Valkoisia villoja, uima-altaita, portaita, satoja portaita. Meri. Sitten pysähdyimme erään talon eteen ja kävi ilmi, että olimme saapuneet respaan. Päivä oli vasta puolessa ja huoneemme ei ollut valmis. Saimme kutsun mennä viettämään odotteluaikaa hotellin uima-altaalle. "120 porrasta alas, seuratkaa opasteita."

Uima-altaan löytämisen luulisi olevan aika helppoa, mutta ei tässä hotellissa, jossa lähes jokaisella villalla tuntui olevan myös oma pool. Se selvisi minulle konkreettisesti siten, että menin ihastelemaan erästä yllä olevassa kuvassa näkyvää allasta, joka alkoi sisältä ja jatkui ulos. Portti altaalle oli auki ja minä menin snäppäilemään löytöäni. Hetken päästä tarkensin katsettani ja huomasin altaan vieressä lojuvat housut. Vilkaisin ikkunalasin taakse ja huomasin, et kas siellähän onkin hotellihuone, eikä kröhöm pukuhuone, jota olin etsimässä.

Viimein oikea, kaikille avoin uima-allas löytyi.

Lounas harvoin näyttää ja maistuu yhtä herkulliselta kuin Firostefanin hotellin uima-altaalla nautittu kreikkalainen salaatti pitaleivällä. Muutaman tunnin altaalla lekottelun jälkeen kipusin 120 porrasta ylös tiedustelemaan, että jokohan huoneemme on valmis. Mielessäni hekumoin, että meitä varmasti odottaa naapureidemme kaltainen villa, jossa uima-allas alkaa huoneesta ja päättyy ulos.

Näin varmasti olisi ollut, jos olisimme maksaneet huoneesta eri summan kuin mitä olimme maksaneet. Olimme käyttäneet hotelliin Hotels.comin palkintoyön ja silti maksaneet joitain kymppejä lisää. Mutta vain kymppejä. Ja tällä hinnalla saimme...

... oman villan. Tai entisen siivouskomeron? Kuka tietää, mutta tämän pienemmäksi ei kahden hengen hotellihuone – tai  siis villa – ehkä juuri voi mennä. Kuvat on otettu kylpyhuoneesta ja siinäpä kaikki nuo noin kaksi neliömetriämme olivatkin. Muistan elävästi, kun laskeuduin Maken luokse uima-altaalle kertomaan, että huoneemme oli valmis.

– Millainen oli?
– Oli kyllä... mieletön. Et voi uskoa...

Ja Maken päättäväinen hyppäys pystyyn. Mieletön villamme odottaa!

Buahahah mutta niinhän se odottikin. Pienestä huonekoosta huolimatta meillä oli oma terassi sellaisella näköalalla, että eipä juuri sisällä aikaansa kannattaisi viettää. Mieletön villa.

Viimeinen päivä ja viimeinen tutkimusretki. Lähdimme kävelemään pääkaupunki Firaan pitkin mutkittelevia katuja ja loputtomia portaita. Ostimme tuliaisia (pöytäliinan, makeisia ja magneetin äidille) ja katsellimme valmiiksi illallispaikan.

Santorinin kapeus käy hyvin ilmi tästä yllä olevasta kuvasta. Kun tarkasti katsoo, merelle voi nähdä kolmessa suunnassa, oikealla, ylhäällä ja vasemmalla.

Auringon alkaessa painua mailleen palasimme hotelliin, koska olihan oman terassin maisemasta päästävä ottamaan vielä kaikki irti. 

Aamulla kello viideltä taksi tuli noutamaan meitä lentokentälle. Emme olisi halunneet lähteä, mutta toisaalta kaikki koettu oli jo enemmän kuin olisimme osanneet toivoa. Kreikka vei palan sydäntä mennessään jälleen kymmenen vuoden tauon jälkeen. Santorini on paikka, jonne haluaisimme palavasti palata snorklailemaan ja tulivuorelle veneilemään, mutta toisaalta monta sataa (vai tuhatta?) muuta saarta odottaa tutkimistaan. 

Mitä kokemuksia teillä on Kreikasta? Onko Santorini saarten kuningas vai onko muitakin yhtä huikeita saaria tämän saarivaltion valikoimassa? Vinkit ja mielipiteet jakoon! =)