Pommi-iskuja, New York – ja aivan tavallinen nainen menossa kotiin


Rämisevä lentokenttäbussi huristelee Times Squaren halki kohti Newarkin lentokenttää. Mainosvalot välkkyvät valtavina ikkunan takana, mutta muuten bussissa on pimeää. Istun reppu vierelläni ja mietin viime päivinä useampaan otteeseen tuntemaani sähköistä väreilyä, jonka New York – ja matkustaminen yleensäkin – aiheuttavat. Tulee mieleen hassu ajatus: Voiko matkustaminen olla minulle sama asia kuin musiikki on säveltäjä-siskolleni?

Pääsääntöisesti kaikki rakastavat musiikkia, mutta joillekin se on elinehto. Pääsääntöisesti kaikki rakastavat myös matkustamista, mutta joillekin se on vielä enemmän. Sen vuoksi on valmis priorisoimaan koko elämänsä. Voisiko muusikko lopettaa soittamista? Voiko traveller-sielu lopettaa matkustamista?


Olen ollut tänä ja viime vuonna reissussa enemmän kuin koskaan aiemmin. Yhteenlaskettuna kahden vuoden aikana olen viettänyt matkalaukkuelämää yli puoli vuotta. Kyllästyttääkö? Ei koskaan. On omituista, miten matkustettuani toiseen maahan sulahdan paikan rytmiin mutkattomasti ja ongelmitta.

Kun on aika käydä nukkumaan, nukahdan saman tien ja mielessäni ei laukkaa tuhat ja sata asiaa, kuten usein kotona sänkyyn mentyäni tuppaa olemaan. Jetlag iskee vasta kotona Amerikasta palatessani, ja se onkin se matkustamisen rankin vaihe.


Näitä miettiessäni Paula Vesalan Tavallinen nainen -kappale soi kuulokkeissa Newarkin lentokenttäbussissa istuessani.

"Aja suoraan kotiin keskity hengittämään
hengitä rauhallisesti ulos sisään
ei, tänään ei ole tapahtunut yhtään mitään
- -
Sinä olet aivan tavallinen nainen menossa kotiin.
Sinä olet aivan tavallinen nainen menossa kotiin.
- -
Huomenna nousee vanha aurinko
tiedätkö, se on nähnyt aivan kaiken jo"

Niin, tänään ei tapahtunut mitään. Ei onneksi, ja ei siinä mielessä, että lauantaina illalla nukkumaan laittaessani suomalaisten ja amerikkalaisten verkkolehtien sivulla ykkösuutinen oli, että "Manhattanilla on räjähtänyt pommi. Pommiryhmä haravoi aluetta." Makasin silloin yksin sängyssä läppäri sylissäni ja ikkunasta näkyivät tuhannet valot pilvenpiirtäjien ikkunoissa. Hetken aikaa mietin, että voiko tässä tilanteessa alkaa nukkumaan, kun pommi on juuri räjähtänyt muutaman avenuen ja streetin päässä? Mutta mitäpä muutakaan siinä tilanteessa voi tehdä. Hulluille ei saa antaa sitä palkintoa, että pelko voittaa.


Ja minä nukun ja aamulla vanha aurinko nousee. Lähden nauttimaan minulle maailman rakkaimman kaupungin kaduista vielä päiväksi. Pommi-isku näkyy katukuvassa siten, että muutamalla metropysäkillä huomaan linjan olevan suljettu. On viheliäistä yhdistää oma lempikaupunki ja pommi-isku samaan kirjoitukseen, mutta lintukotoja ei tässä maailmassa taida olla. Etenkään nykyisellään. Pitää vain elää täysillä niin kauan, kun auringonvaloa omalle kohdalle annetaan.

Majapaikastani seuraavassa korttelissa sijaitsee YK:n pääkonttori ja läheiset kadut on suljettu muilta kuin takseilta ja diplomaattikilvillä varustetuilta autoilta. Kaikkialla kuhuisee poliiseja ja mustia, toinen toistaan suurempia ja hienompia autoja. YK:ssa on meneillään yleiskokous ja maailman johtajat jakavat korttelit kanssani.


Minä kävelen. Voi pojat minä kävelen. Lämpötila on jaksanut kohota syyskuusta huolimatta yli kolmeenkymmeneen asteeseen ja hiki virtaa. Ja minä nautin. Voi pojat minä nautin. Kävelen Times Squarelle Ellen's Stardust -dineriin aamupalalle, jossa laulavat tarjoilijat viihdyttävät ruokailijoita musikaalihiteillä.

MC, seremoniamestari, kertoo, että yli 20 tarjoilijaa on napattu viime vuonna Broadwaylle ravintolasta, joten paikka toimii ponnahduslautana monelle unelmaa tavoittelevalle muusikolle. Jokainen heistä käy tanssi- näytelmä- ja laulutunneilla ja rahoittaa unelman tavoittelunsa laulavana tarjoilijana.


New Yorkin kuivat kadut tuntuvat tuttuna tuoksuna nenässäni, kun jatkan matkaani kohti Central Parkia. Joku kehaisee minua "kaunottareksi", pyöräkyytejä kaupataan kadunkulmassa. Central Parkissa hääpari on ikuistamassa tärkeää päiväänsä valokuvaajan ja häävieraiden kanssa. Minä kävelen. Saavun 5th avenuelle ihailemaan kimaltelevia näyteikkunoita ja poikkean sisälle lempikauppaani Henri Bendelille, totta kai. Se on traditioni tässä kaupungissa.

Vuoden 2017 -kalenterit ovat suureksi ilokseni saapuneet kaupanhyllylle ja aloitan tärkeän valintaprosessin. Jo viidettä vuotta menoni on kirjattu tämän kultareunaisen kalenterin sivuille ja ostohetkestä on muodostunut minulle tärkeä tapahtuma. Kalenteria kun ei voi ostaa läpi vuoden, eikä sitä voi tilata ulkomaille. Niinpä joka vuosi on oma jännityksensä, että pääsenkö kalenterin ostamaan tai saanko jonkun muun sen minulle hankkimaan.


Yhdeksän kilometriä ja kuusi tuntia käveltyäni suuntaan päivälliselle Shake Shack -burgeripaikkaan, jossa tapaan Jennin ja Iiron. Viimes tapasimme Floridassa ja lensimme pienkoneella Key Westin Fantasy Festeille yhdessä. Kiitos Jennin blogin ja sosiaalisen median, olin kärryillä hääpäiväänsä New Yorkissa viettävän pariskunnan kuulumisista yllättävän hyvin.

Jennin opiskelujen lopputyö käsittelee samaa teemaa kuin omanikin, eli matkablogeja (paljastettakoon se nyt tässä), joten meillä riitti mielenkiintoista puhuttavaa muustakin kuin Amerikasta. On ihmeellistä mitä ja ketä kaikkia bloggaaminen on tuonut elämääni!

Aika Jennin ja Iiron kanssa meni liian nopeasti ja pian kotimatka alkoi poltella mieltäni ja oli aika lähteä. Shake Shackin burgerin lämmittäessä mahassani kävelin vielä kerran 2nd avenuelle ja puikkelehdin diplomaattiautojen välistä hakemaan laukkuani asunnolta, jota ystävälliset ihmiset olivat antaneet minun lainata.


Matkalla lentokenttäbussin pysäkille huomaan, että eihän minulla ole lentolippua printattuna eikä tallennettuna puhelimeen! Vielä korttelin lisäkävely ja paluu Shake Shackiin, jotta pääsen kiinni internetiin.

Kas, sähköiset liput sekä bussiin että lennolle ovat nyt saatavilla offline-tilassa, jos nettiä ei myöhemmin ole. Ja niin kotimatka voi alkaa.


Sinä olet aivan tavallinen nainen menossa kotiin, laulaa Paula kuulokkeissani. New Yorkin taakse jättäminen tuntuu karvaana kurkussa, mutta Atlantin takana odottaa oma rakas. Koti. Vuorokautta myöhemmin astelen saapuvien aulaan Helsinki-Vantaan lentoasemalla ja siellä hän seisoo yhdessä ystäviemme kanssa minua vastassa. Komitea on saapunut yllätykseksi noutamaan minua ja heillä on käsissään vaaleanpunaisia ilmapalloja ja paperisia ananaksia. Näin Amerikassa otetaan vastaan saapuvat matkustajat, he tietävät sen.

Sillä hetkellä tunnen olevani maailman onnekkain nainen menossa kotiin.


Kuvat minusta on otettu edellisenä viikonloppuna by Jenna Andelin

6 kommenttia

  1. Olipa ihana ja tunteikas postaus! Ja tsempit jetlagiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiiitos Kaisa! Joo jännittää melkein lähteä nukkumaan. Viime yönä sain unen 5.30 ja heräsin 7.30... uh. Tää on kyllä se ikävin homma. Mutta sen arvoista ehdottomasti!

      Poista
  2. Mahtava postaus! Todella hyviä ajatuksia, joihin pystyn samaistumaan. Sen on pakko olla niin, että matkustaminen on joillekkin se juttu, niinkuin musiikki toisille. Ehdottomasti! Ihanaa lukea ja katsoa kuvia New Yorkista. Pala sydäntäni on jäänyt sinne <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana aina "törmätä" kohtalotovereihin, joilla on pala sydäntä jäänyt New Yorkiin. Kiitos paljon tästä kommentista, Milla!

      Poista
  3. Ihana postaus, olen iloinen että löysin blogiisi näin ensimmäistä kertaa :) NYC on tosiaan parhaita paikkoja maailmassa, ja näin syksyllä ikävä sinne tuntuu aina erityisen kovalta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Selja, tällainen kommentti lämmittää mieltä kovasti. Minäkin oon iloinen, että löysit tiesi tänne :) New York on kyllä niin parhautta. Toivottavasti pääset pian helpottamaan ikävääsi.

      Poista

Kiitos kommentista, niitä on aina kiva saada!