Itsensä (uudelleen)määrittelyn vaikeudesta


En ole pitkään aikaan, jos koskaan, määritellyt itseäni työn kautta. Olen ollut ylpeä pätkätyösukupolven edustaja, jonka ihanteisin on kuulunut Madventuresin teesit, jossa ”vapauden hehkuttamisesta tuli hänen kapinansa.”

”…travellerit eivät itse asiassa olleet lomalla. Matkailu oli heidän elämäntapansa, heidän valintansa. Se oli materiaalisesti työelämäntapaa köyhempää, mutta travellerit kokivat sen henkisesti rikkaammaksi. Toimiston tai tehtaan sijaan he viettivät päivät auringossa, uivat meressä, kertoivat toisilleen tarinoita ja etsivät arjen materianhimon takana kyyhöttelevää vapautta. Yhtäkkiä Milonoff ymmärsi, ettei suomalainen työn eetosta kunnioittava uraputkiajattelu ehkä ollutkaan hänelle oikea tapa elää. Maailmalla oli olemassa toinen todellisuus, jossa ammattinimikkeiden sijaan arvostettiin reissukokemusta, ja keski-ikäisten stressin ja alkoholiongelmien ryydittämä keskivartalolihavuus oli vaihtunut terveen ruskettuneeseen ihoon ja leveään hymyyn.” – Imagen juttu Madventuresista / Lari Malmberg

Tähän eetokseen matkabloggaajaksi itsensä kasvattaminen ja mieltäminen istuivat täydellisesti. Olin löytänyt määritelmän, joka kuvasi arvomaailmaani, elämänkatsomusta, rakensi verkostojani haluamallani tavalla ja muovasi ammattilaisuuttani oikeaan suuntaan tarinankertojaksi, sisällöntuottajaksi ja vapaaksi matkatoimittajaksi. Kulloisista töistä riippumatta.

Päättyneelle 2010-luvulle matkabloggaaja oli minulle todella mahtava ja buustaava identiteetti, mutta nyt jo pidemmän aikaa olen kipuillut karvaan tunteen kanssa – se ei ole sitä enää. Ja tämä tunne ja sen myöntämien on ollut hirveää. Miten luopua ainoasta määritelmästä, joka on kestänyt koko sen aikuisiän, jolloin olen ollut minä – etenkään, kun ei ole laittaa oikein mitään vielä tilallekaan?

Niinpä olen jatkanut itseni tituleeraamista matkabloggaajaksi, vaikka se on tuntunut yhä vääremmältä määritelmältä. Se on kuitenkin ollut helpompaa ja monta kertaa olen kysynyt itseltäni, että mitä haittaakaan siitä on. Nautinhan edelleenkin matkabloggaamisen tuomista hyvistä hedelmistä elämässäni. Olen päässyt tekemään töitä, joihin taidot ovat karttuneet pitkälti bloggaamisen ansiosta, saan lisätienestejä juttukeikoista ja kutsuja ihaniin tilaisuuksiin, koska olen bloggaaja. Myös reissuillani on ollut syvempi kaiku: en ole vain lomalla vaan elän elämääni ja kerään aineistoa, jota voin hyödyntää lehtijutuissa, blogipostauksissa ja vaikkapa puhekeikoilla, kuten tammikuussa Hard Rock Cafessa, jossa olin puhumassa Etelä-Floridan parhaista paloista.

Miksi siis matkabloggaja ei tunnu enää oikealta määritelmältä?

Yllä olevan kysymyksen muotoileminen pysäyttää kirjoitukseni pitkäksi ajaksi. Tähän kysymykseen ei ole helppoa vastata. Sitä ei ole helppo selvittää edes itselleen. Viime ajat olen kuitenkin näitä asioita pyöritellyt siinä määrin päässäni, että ajattelin kokeilla, josko aiheesta kirjoittaminen auttaisi jäsentämään ajatusmyrskyä.


Monta elämän osa-aluetta ja olosuhdetta nivoutuu yhteen kysymykseen vastaamisessa. Yksi yllättävä tekijä on ollut sännöllisen liikunnan aloittaminen PT:n kanssa, joka on saanut minut ajattelemaan, että minussa on potentiaalia moneen asiaan, jota en ole ennen tiennyt tai uskonut. Se on lisännyt kiinnostustani mennä uusille poluille ja epämukavuusalueille.

Tunnollisesti (ja osittain kai pelosta) olen kuitenkin yrittänyt pitää kiinni kaikesta vanhasta, vaikka rinnalle on tullut lyhyessä ajassa valtavia uusia osa-alueita, kuten 2-4 treeniä viikossa ja kokopäivätyö. Viime vuoden aikana olen päässyt oppimaan kiinnostavia asioita, en vain itsestäni, vaan myös tulevaisuuden työstä, startup ekosysteemistä, inkubaattori- ja kiihdyttämötoiminnasta, koulutusviennistä, opiskelijakohderyhmälle markkinoinnista sekä brändiuudistuksen läpiviennistä. Uudella toimialalla aloittaminen on ollut yllättävän iso asia ja nyt luvattu vakituinen sopimus näiden aiheiden parissa innostaa minua ensimmäistä kertaa elämässä tosi paljon.

Kaiken tämän keskellä omista reissuista kertoileminen ei ole tuntunut enää keskeiseltä ja tärkeältä. Ajatukseni ovat yksinkertaisesti täyttyneet niin paljon muustakin.

Se ei silti ole muuttunut, että rakastan edelleen matkustamista, Amerikasta puhumista ja kirjoittamista sekä itseilmaisua sanoin ja kuvin. Enää, tai ainakaan tällä hetkellä, en vain haluaisi esitellä itseäni noiden asioiden kautta, sillä se tuntuu harhaanjohtavalta. Koen olevani matkalla johonkin uuteen ja välillä pelkään, että vanhassa roikkuminen vie vain kaistaa.

Eilen purskahdin itkuun luettuani ystäväni Sunday Blondien hienon blogipostauksen aiheesta Hyvällä tavalla itsekäs. Postaus oli kuin minulle tehty. Se käsitteli sitä, miten kaikkeen ei voi vain revetä ja on uskallettava sanoa joillekin asioille ei. Välillä on pakko pysähtyä miettimään, mitkä asiat elämässä ovat nyt merkityksellisiä ja priorisoitava niihin.

Voisiko määritelmät vain jättää tekemättä?

Olen kamalasti halunnut löytää tähän aiheeseen ratkaisun, joka olisi osastoa halki, poikki ja pinoon. Aiemmin tällä viikolla ajattelin, että bloggaamisen lopettaminen on ratkaisu tähän dilemmaan ja vapauttaa aikaa ja saa minut luomaan nahkani uudelleen. Sitten päädyin lukemaan vanhoja postauksia kulta-ajoilta, jolloin tekstit olivat syntyneet intohimon liekillä ja kuvat olivat aivan oman elämänsä muoti- ja matkakuvaajan priimateoksia, joiden ottaminen oli ollut suurta nautintoa ja itseilmaisun juhlaa. Taas kärvistävä tunne kouraisi rintaa – tämänkö intohimon olen nyt heittämässä romukoppaan? Miksi hyvä ihminen? Miksi? Ei, ei, ei!

Ja taas takaisin lähtöruutuun.


Mutta onneksi on olemassa ystävät ja monen tunnin terapiaistunnot Kuuma-kahvilan All Day Breakfastilla. Siinä eilen elämää ruodittuamme minulle kirkastui ainakin yksi asia. Kaikki me tunnumme painiskelevan tämän ongelman äärellä, jossa yhteiskunta, tai mikä lie, yrittää saada meidät lokeroimaan itsemme. Mutta kuules pieni ihminen, totuus on se, että sinä olet aivan liian monipuolinen olento tungettavaksi johonkin ahtaaseen muottiin, joten lopeta se! (Sitä paitsi tulevaisuus on niiden, jotka eivät ole muotteja nähnytkään, lue vaikka futuristi-keksijä-kirjailija-puhuja-muusikko Perttu Pölösen uusi kirja Tulevaisuuden lukujärjestys.)

Ymmärsin eilen senkin, että tällä hetkellä saan työssäni tuottaa niin paljon sisältöä, ettei sille ole vapaa-ajallani samanlaista tilausta ja tarvetta kuin joskus aiemmin. Saattaa kuitenkin olla, että tehtäväni kehittyvät jo lähitulevaisuudessa eteenpäin ja luovalle itseilmaisulle voi vapautua taas enemmän tilaa vapaa-ajalle. Vapauden hehkuttaminen siirtykööt nyt tähän asiaan.


Tänä aamuna heräsin ajatukseen, että minun on pakko kirjoittaa tämä kaikki blogiini. Halusin blogata. Ja keskiviikkona matkustan New Yorkiin. Ulkoisesti kaikki saattaa siis näyttää olevan aivan kuten ennenkin. Ja ehkä onkin, mutta silti sisäisesti tunnen olevani valmis kokeilemaan sanoa EI itseni määrittelylle matkabloggaajana.

Haluan haastaa minut näkemään itseni uusin silmin sellaisena kuin olen nyt 2020-luvun alussa. Se tuntuu oikealta. Pidätän silti oikeuden pitää elämässäni kaikki ne asiat, jotka tuovat iloa. Se on hienous, jonka oman median omistaminen tuo. Käyttöehdot tälle blogille löytyvät pääni sisältä pienellä printillä olevasta tuhatsivuisesta dokumentista. Jatkaakseesi käyttöä, paina ”hyväksyn”. Koskee erityisesti minua.


Ps. Olen saanut palautetta, että blogin kommentointi ei aina toimi. Ärsyttävää! En tiedä, mitä tehdä asialle. Kannattaa siis kirjoittaa kommentit ensin jonnekin muualle kuin tuonne kommenttiboksiin, sillä sieltä ne saattavat hävitä lähetä-nappia painaessa taivaan tuuliin :( Viestiä voi laittaa esim. Instagramissa tai Facebookissa, jos tämä ei toimi.