Kaksi vuotta sitten minut palkattiin projektipäälliköksi hankkeeseen, jonka budjetti oli 300 000 euroa. Tuntui, että suuren vastuun äärellä aikuisuus oli alkanut. Projektin aikana oli tilanteita, jolloin piti olla asiallisen muodollinen ja se tuntui täysin luonnolliselta ja ookoolta. Mutta nyt ei ole tarvetta siihen. Projekti on päätöksessä, homma handlattu ja taas ollaan lähtöpisteessä.
Olen lähdössä yksin ulkomaille yli kahdeksi kuukaudeksi ja minusta tulee jälleen opiskelija! Dejavu, tämä on tapahtunut ennenkin.
Aloitin 20-vuotiaana kiinteistövälittäjänä ja silloinkin minusta tuli aikuinen. Olin mennyt vasta naimisiin ja myin asuntoja, joiden hinta oli suurempi kuin nyt vetämäni projektin. Hoidin itse kaikkea asuntojen arvioinnista kauppakirjojen laadintaan, oli sitten kyse osakkeesta tai kiinteistöstä. Kuulostaa aika aikuismaiselta minusta. Jep. Mutta kun pari vuotta myöhemmin lopetin hommat ja lähdin opiskelemaan ammattikorkeakouluun, niin humps, paluu ei-aikuisuuteen tapahtui. Ja tässäkö sitä taas ollaan, samassa tilanteessa kuin tuolloin? Saparot päähän ja hupparit esiin kaapista. Onko tämä enää normaalia!?
Käytiin katsomassa äsken 127 tuntia -leffa, joka oli kaiken kaikkiaan karmiva, mutta hyvä. Leffan alussa päähenkilö pyöräili villinä kanjon-maisemissa iskevien biittien tahtiin. Janoan sitä tunnetta! Siksi matkailu on minulle kuin huumetta! Parhaat reissumuistoni liittyvät ajamiseen ja vauhdin hurmaan! Oli ihan parhautta painaa kaasua Arizonan moottoriteillä Chevrolet suburbanilla ja kiitää pyörällä pitkin Honolulun katuja. Silloin ei tarvitse miettiä ikää, vaatteita tai uskottavuutta. Silloin vain ELÄÄ joka solulla! And I Just Love It!
Selvästi taas ei ole oikeita murheita murehdittavana, kun tällaiset kysymykset valtaavat mielen. Joka tapauksessa minusta on kuolettavan ihanaa sukeltaa muiden suurkaupungin hörhöjen joukkoon ensi kuussa. Kai sitä voi näinkin elämänsä elää, kun ei muutakaan osaa.127 tuntia -kuvat: täältä ja täältä.
Ei kommentteja
Kiitos kommentista, niitä on aina kiva saada!