(Travellerin) elämää pandemian aikaan

Yli kaksi vuotta korona oli asia, jota välttelin, pelkäsin, kunnioitin, vihasin ja välillä vähättelin. Kun se sitten viimein tänä kesänä osui omalle kohdalle, on kokemus ollut jotain, mitä en ollut osannut odottaa tai kuvitella. 

Alkuun olin ihan kunnolla petipotilas, mutta olen joskus ollut sairaampikin (sikainfluenssa ja tavallinen influenssa – hyi, ne muistot menevät karmeudessaan tämän edelle). Koronan todellinen vitsaus kohdallani on ollut sen pitkäkestoisuus. Nyt 4,5 viikkoa myöhemmin olen edelleen toipilas. Välillä yskittää, korvatorvi ei toimi kunnolla ja väsyn helposti. 

Laitoimme asunnon myyntiin keväällä, koska korona-aika tuntui teljenneen meidät liiaksi kotiin. Asunto ei mennyt kaupaksi. Ei tarjouksen tehneellä ostajakandidaatilla, eikä sen myötä meillä. Nyt koronaan sairastuminen pakotti taas neljän seinän sisälle, eikä asuntoasialle jaksanut tehdä mitään. Olen koittanut kuunnella, mitä tällä kaikella on ollut sanottavanaan. Ja mitä haluaisin kirjoittaa blogiin, oltuani viikkoja sairaana. 

Viime viikonloppuna pääsimme siirtymään kotoa mökille, El Pusuun, joka hankittiin meille korona-ajan henkireiäksi. Täällä iltaa istuessa tuli mieleeni, että ehkä El Pusun tarina pitää dokumentoida talteen. Blogihiljaisuuden aikana on nimittäin tapahtunut merkittäviä asioita, jotka määrittävät sitä, kuka tänä päivänä olen. Ja myös sitä, mitä nyt suunnittelen ensi talven varalle. 

Miten minusta tuli mökinomistaja?

Kaikki sai alkunsa tästä ihmeellisestä löydöstä Pohjanlahden rannalta suuren pandemian aikaan. Uusimaa oli ollut suljettuna muusta maailmasta ja kaksi maailmalla viihtynyttä sydäntä oli teljettynä pieneen helsinkiläiskaksioon. Oli aikaa miettiä. Mitä on elämä ja seikkailu, jos entinen maailma ei enää palaakaan? Mitä ylipäänsä vaaditaan onneen ja seikkailuntäyteiseen elämään? ⁠

Kotimaisten kielten keskuksen mukaan seikkaileminen on muuten alunperin tarkoittanut sotkuisten asioiden selvittelemistä ja kuljeskelemista. Se on tarkoittanut myös pulmaa ja ongelmaa. Kuinka osuvaa!⁠

Meistä tuli El Pusu Ranchin omistajat kesäkuussa 2020. Aikaisemmat rohkeat päätökset, kuten spontaani matka (taco-paketin innoittamana) El Pasoon tasan seitsemän vuotta aiemmin, olivat muovanneet meitä ja muistelimme sitä matkalla mökkikaupoille. Nimesimme mökkimme tuohon matkaan ja lempiasiaamme, pusuihin, perustuen.

Pandemian puhkeamisen aikaan olin suorittamassa Haaga-Helian StartUp Schoolin Tee tulevaisuutesi -kurssia, jossa kehitettiin yrittäjyys- ja ajattelutaitoja. Kurssityönä analysoin, mitä riskejä ja mahdollisuuksia orastavaan unelmaani, mökinomistajuuteen, voisi liittyä. 

Kun sopiva mökki sitten tuli kohdalle, tunsin harvinaislaatuista varmuutta ja olin valmis toimimaan. Hyppäsimme autoon ja ajoimme 600 kilometrin päähän pankkiin tekemään kaupat. Ajatustyö oli tehty valmiiksi, joten loppu kävi helposti.

City-elämä vs. mökkielämä 

Vaikka pandemia jatkoi etenemistään, oma elämäni alkoi palata uomiinsa syksyllä 2021. 

Opiskelin töiden ohella yrittäjyysohjelmassa ja käsittelin kurssitöissäni mökkeilyä ilmiönä. Kiireiden takia ehdimme harvoin 600 kilometrin päähän mökillemme, mutta intoilin edelleen mökkilifestyleä. (Mainittakoot, että Virgin River -sarjalla saattoi myös olla tähän vaikutusta.)

Iltaisin väsyneenä pohdin mitä varten aherran ja kehitän itseäni jatkuvasti. Löytyisikö onni sittenkin yksinkertaisista asioista vai urasta, haasteista ja varallisuuden kerryttämisestä? ⁠Entä jos haluaa kaiken? Määrätietoisen itseni kehittämisen ohessa kuuntelin tutun matkabloggaajan kirjoittamaa Vaella, kalasta, rakasta -kirjaa, eli pohdin kirjaimellisesti kaikkia vaihtoehtoja, heh. (Toim. huom. olen oikeasti maailman vähiten erähenkinen ihminen, mutta voin suositella Monni Himarin kirjaa silti.) 

Yrittäjyyskurssilla keskityin Mökkimania-ideaani, joka perustui kaipuuseen voida elää kaikki neljä vuodenaikaa täysillä. Mökkimanian idea oli koota yhteen mökkeilyyn, monipaikkaiseen asumiseen, lifestylen luomiseen, sisällöntuottamiseen ja tienaamiseen liittyvät ideat. Pyörittelin yhteisön rakentamista ja olin inspiroitunut. 

Maailman ovi raottuu ja tempaisee mukaansa

Joulukuussa opinnot ja sen myötä sparraus loppuivat. Kuin ihmeen kaupalla pääsin matkustamaan kaveriporukan kanssa Arabiemiraatteihin viettämään pyöreitä synttäreitäni, vaikka Suomessa korona-rajoitukset sulkivat ravintolat ja vapautta taas rajoitettiin pahentuneen epidemiatilanteen takia.  

Olin kaksi viikkoa tajunnanräjäyttävän onnellinen. Tuntui, että Mökkimania-idea haihtui ilmaan sillä sekunnilla, kun pääsin aurinkoon. Kotiinpaluu oli karmea. Loputtomalta tuntuneet talvi, rajoitukset, koronan pelkääminen, pimeys ja kylmyys veivät innostuksen täysin mennessään. Ainut, mikä piristi, ja mihin jaksoin uppoutua, oli työ. Ja siitä olin toki kiitollinen. Kiinnostava työ ja ihanat työkaverit ovat jotain, mitä en todellakaan pidä vähässä arvossa. Ainut vaan, työni oli määräaikainen. Ei ollut takeita, että se jatkuu edes ensi talveen, joten kaiken mielekkyys pyöri mielessä. Tähän päälle vielä Maken välilevynpullistuma, uupumus ja toipuminen. Not so great life tbh. Näistä aineksista syntyi ajatus puolen vuoden irtiotosta ja elämän ohjaksiin tarttumisesta. Syntyi päätös alkaa valmistautua lähtemään pitkälle reissulle ja skipata Suomen talvi. Elämää ei voi vedenpitävästi suunnitella (se tosiaan tiedetään) ja loputtomiin reissaaminenkaaaan ei varmaan ole ratkaisu kaikkeen. Mutta tähän kevääseen ja koronakesään, reissusuunnittelu on ollut jotain, mikä on taas vienyt minut täysin mennessään ja pitänyt järjissään. Olen lukenut matkablogeja, tilannut jättikokoisen paperisen maailmankartan, hahmotellut, suunnitellut, säästänyt, luonut excel-taulukoita ja hakannut Skyscanneria kuin huippupianisti koskettimiaan. Olen säveltänyt elämäni sinfoniaa.

Viimeiset muistiinpanot, mitä Mökkimanian tiimoilta muuten kirjoitin, kuuluvat näin:

“Minna Canthin sanoin: 

Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää. ⁠

Sitä tässä jo koettiin riittämiin.”

Vielä ei ollut Mökkimanian aika, ei vaikka El Pusu Ranchia ja yksinkertaista mökkielämää rakastankin. Pitää seurata sydämen ääntä ja sen aikataulua. Sen olen oppinut, että mihinkään muuhun ei voi luottaa. ⁠