Copyright: Stilettikorkokanta, all rights reserved
Breiking news
keskiviikko 17. heinäkuuta 2013
(Elämäni) superstara Make-My-Day on nähty tänään San Franciscon lentokentällä. Lennon tiedetään olleen myöhässä ja tähti vietti aikaansa rennon oloisena julkisuudesta pidättäytyvän tyrmäävän tipusen seurassa. Stilettikorkokanta uutisoi asiasta ensimmäisenä. Lähipiiri kertoo tähden olevan matkalla kohti Chicagoa, josta hänen on määrä jatkaa maailmankiertuettaan Helsinkiin. SKK seuraa matkan etenemistä paikan päällä Yhdysvalloissa.
Copyright: Stilettikorkokanta, all rights reserved
Copyright: Stilettikorkokanta, all rights reserved
Alcatraz
tiistai 16. heinäkuuta 2013
San Franciscon - ja yhdeksi koko reissun - ykköselämykseksi nousi tänään Alcatraz. Otettiin alkuillasta paatti alle ja seilattiin legendaariselle vankilasaarelle. Retki oli onneksi varattu hyvissä ajoin Suomesta käsin, nimittäin seuraava mahdollisuus saada lippuja saarelle olisi ollut vasta monen viikon päässä.
Paikka oli todella suuri elämys. Saimme vankilassa kuulokkeet korville ja oikeat vanginvartijat ja entiset vangit kertoivat tarinoita vankilan "kulta-ajoilta". Mieleen jäi erityisesti muutama kohta, kuten se kun eräs vanki sanoi, että pelottavinta oli vapautuminen kymmenien vuosien eristyksen jälkeen. Kaikilla muilla sanfranciscolaisilla oli joku paikka minne mennä, mutta hänelle kaikki oli uutta eikä mitään mihin mennä. Häntä ei ollut käynyt kukaan katsomassa vankilassa koko aikana, eikä edes yhtään kirjettä ollut tullut.
Toinen mieleenpainuva juttu oli se, että saarella on asunut melko erikoinen yhteisö, kun vankilan työntekijöiden perheet ovat asustaneet saarella ja kasvattaneet siellä lapsensakin. Oppaan mukaan alue oli mitä ihanteellisin asuinympäristö lapsiperheille, rikosluvut todella alhaiset! Uskomatonta ajatella, että tämä miljöö on joidenkin kasvuympäristö!
Saari on hämmentävän lähellä kaupunkia, vain 2,4 kilokimetrin päässä. Saari näkyikin mantereelta hyvin. Tietynlaiset tuulet aiheuttivat sellaisen ilmiön, että kaupungin äänet saattoivat joskus kuulua vankiselleihin. Audiokierrokselle oli tehty hieno äänimaailma kuvaamaan erästä uutta vuotta, jonka iloiset juhlijoiden äänet ja rakettien pauke kuuluivat meille sisälle selliin luoden todella autenttisen tunnelman.
Historiansa aikana Alcatrazissa tehtiin yhteensä 14 pakoyritystä, joihin osallistui yhteensä 34 vankia. Näistä kaksi yritti pakoa kahdesti; seitsemän ammuttiin, kaksi hukkui, viidestä ei ole julkaistu virallisia tietoja ja loput saatiin vangittua uudelleen. Kenenkään ei siis aukottomasti tiedetä pääseen karkuun saarelta, mutta varmuutta ei ole. Me tiirailimme kaikkia kahdenksankymppisiä turisteja sillä silmällä, että ehkä joku heistä on täällä käymässä fiilistelemässä vanhoja...
Huomenna alkaa kotimatka! Mun jalat on niin poikki, etten juuri enää voisikaan kävellä heh. Mennään vielä yhdeksi yöksi Chicagoon ja kaiffarit jatkavat Miamiin. Sain tänään shoppailtua ihan huippuja juttuja, mm. häävaatteet tuli ostettua Mirkan ja Mikon häihin. Ehkäpä kotona voidaan palata näihin vaateasioihinkin taas.
Jätän San Franciscon taakseni ristiriitaisin tunnelmin. Mielettömiä nähtävyyksiä, huikeaa arkkitehtuuria, mahtavia mäkiä - mutta liikaa huono-osaisia ihmisiä kaduilla (sydän särky :( ) ja liian kylmä ja oikukas sää. Ehdottomasti silti vierailemisen arvoinen paikka, mutta kyllä jos nyt pitäisi valita, niin ensi kerralla New Yorkiin näistä kahdesta...
Paikka oli todella suuri elämys. Saimme vankilassa kuulokkeet korville ja oikeat vanginvartijat ja entiset vangit kertoivat tarinoita vankilan "kulta-ajoilta". Mieleen jäi erityisesti muutama kohta, kuten se kun eräs vanki sanoi, että pelottavinta oli vapautuminen kymmenien vuosien eristyksen jälkeen. Kaikilla muilla sanfranciscolaisilla oli joku paikka minne mennä, mutta hänelle kaikki oli uutta eikä mitään mihin mennä. Häntä ei ollut käynyt kukaan katsomassa vankilassa koko aikana, eikä edes yhtään kirjettä ollut tullut.
Toinen mieleenpainuva juttu oli se, että saarella on asunut melko erikoinen yhteisö, kun vankilan työntekijöiden perheet ovat asustaneet saarella ja kasvattaneet siellä lapsensakin. Oppaan mukaan alue oli mitä ihanteellisin asuinympäristö lapsiperheille, rikosluvut todella alhaiset! Uskomatonta ajatella, että tämä miljöö on joidenkin kasvuympäristö!
Historiansa aikana Alcatrazissa tehtiin yhteensä 14 pakoyritystä, joihin osallistui yhteensä 34 vankia. Näistä kaksi yritti pakoa kahdesti; seitsemän ammuttiin, kaksi hukkui, viidestä ei ole julkaistu virallisia tietoja ja loput saatiin vangittua uudelleen. Kenenkään ei siis aukottomasti tiedetä pääseen karkuun saarelta, mutta varmuutta ei ole. Me tiirailimme kaikkia kahdenksankymppisiä turisteja sillä silmällä, että ehkä joku heistä on täällä käymässä fiilistelemässä vanhoja...
Huomenna alkaa kotimatka! Mun jalat on niin poikki, etten juuri enää voisikaan kävellä heh. Mennään vielä yhdeksi yöksi Chicagoon ja kaiffarit jatkavat Miamiin. Sain tänään shoppailtua ihan huippuja juttuja, mm. häävaatteet tuli ostettua Mirkan ja Mikon häihin. Ehkäpä kotona voidaan palata näihin vaateasioihinkin taas.
Jätän San Franciscon taakseni ristiriitaisin tunnelmin. Mielettömiä nähtävyyksiä, huikeaa arkkitehtuuria, mahtavia mäkiä - mutta liikaa huono-osaisia ihmisiä kaduilla (sydän särky :( ) ja liian kylmä ja oikukas sää. Ehdottomasti silti vierailemisen arvoinen paikka, mutta kyllä jos nyt pitäisi valita, niin ensi kerralla New Yorkiin näistä kahdesta...
Kääk mikä San Francisco!
maanantai 15. heinäkuuta 2013
Apua, reissu loppuu pian! Nyt ei ole aikaa kirjoittaa blogia, mutta voi että San Francisco on mahtava!
Kummitushotellissa
sunnuntai 14. heinäkuuta 2013
Terkkuja San Franciscosta! Ollaan täällä parhaillamme ihan puulla päähän lyötyjä hotellimme kanssa. Varattiin kaikista viimeisenä majapaikka täältä ja tuntui, ettei mitään oikeen ole enää saatavilla kohtuulliseen hintaan kaupungista. Sitten löytyi hotelli Majestic, joka nyt paljastui San Franciscon vanhimmaksi hotelliksi aina vuodelta 1902! Ja toinen ennätys mitä paikka kuulemma pitää itsellään, on se, että tämä on San Franciscon eniten kummitteleva hotelli! Heheh melkoiset kummitushotellin puitteet kyllä löytyy!
Meidän perushuoneesta löytyy pylvässänky, pari eleganttia nojatuolia ja amme, jolla on jalat! Mutta mitä vielä, ystävämme saivat sviitin! Kämpässä on iso olohuone, takka, erkkeri-ikkunat, iso makuualkovi sekä yleellinen kylppäri. Ja tämä oli ainut mitä oli halvalla saatavilla, vähän ihmetyttää! Hotellin huonekirja kertoi, että Nicholas Cage kuuluu tähtivieraisiin, joita hotelli on saanut palvella. Ja nyt sitten me! Palvelu on kyllä ollut todella ynseää. Ehkä emme kuulu mieluisaan genreen tässä elegantissa rakennuksessa, joka on muinoin toiminut hienoston yksityisasuntona. 1900-luvun alun pahassa maanjäristyksessä tuhoutui lähes kaikki muut rakennukset isolta alueelta, mutta tämä jäi tänne pystyyn. Tällaisessa kummajaispaikassa olemme alkamassa nyt nukkumaan!
Oli muuten aivan fantastinen se highway 1 Losista tänne, huhuh! Kuvia on ihan liikaa nyt tänne valkattavaksi. Taidanpa lähteä kokeilemaan, että miltä tuntuu kylpeä museossa, siltä ainakin tuntuu, kun tuonne kylppäriin katsoo...
Ajatuksia tästä lomasta
lauantai 13. heinäkuuta 2013
Kokeilen nyt raapustaa pari riviä sanallista fiilistelyä, kun viime ajat energia on kulunut liiaksi vain kuvien valkkaamiseen ja lataamiseen. Nyt on viimeinen ilta käsillä Los Angelesissa ja pyykkikone pyörii kämppiksillä tuolla. Näissä viimeisissä illoissa on aina erilainen tunnelma, vaikka onki kyse vain viimeisestä illasta tietyssä kaupungissa, ei koko reissussa (onneksi).
En tiedä pohtiiko siellä ruudun takana kukaan, että miltä tällainen pitkä loma tuntuu. Itse olen sitä tänään pohtinut, sillä tämä on pisin ulkomaanloma, mitä on tehty. Tavallaan tällainen roadtrip ei eroa siinä mielessä vaikkapa viikon lomasta, että yhteen paikkaan on rajallinen määrä aikaa eikä kaikkea voi millään tehdä. Pitää tehdä valintoja, että käykö tsekkaamassa kaikki kehutut paikat vai keskittyykö vain olemaan siinä hetkessä, mitä sillä hetkellä huvittaa tehdä.
Mahtava puoli on se, että ehtii päästä irti kaikesta arkisesta totaalisesti, kun kotiinlähtö ei pyöri mielessä. Päiviä ei tule laskettua ja viikonpäivät eivät ole selvillä. Välillä tunnen olevani superoikeutettu onnenpekka ja munkkimerja, että olen tällaiselle pitkälle lomalle päässyt. Välillä taas kohtaamiset tuntuvat kiertyvän ihmisten ympärille, joille reissaaminen ja pitkään ulkomailla olo on elämäntapa. Silloin tuntuu, että tällä ei ole onnen kanssa mitään tekemistä vaan kyse on vaan pelkistä valinnoista. Millaisen koulutuksen ja uran hankit, perustatko perheen, hankitko omistusasunnon, mihin prioirisoit rahan käytössä jne. Valintojahan on. Aina se ei ole helppoa tehdä haluamiaan valintoja ja taas on jännät ajat edessä meilläkin, kun Make sai tietää reissun aikana, että hänen työnantajansa laittaa lapun luukulle.
Tänään tapasin - taas - raahelaislähtöisen tutun täällä Kaliforniassa, joka asuu jo neljättä vuotta täällä. Hänen lisäkseen olen tavannut kaksi muuta raahelaista täällä asuvaa! Mielestäni jo se osoittaa, että kaikki on mahdollista kun minä ja Make mukaanluettuna täällä maapallon toisella puolella pörrää 5 raahelaista parhaillaan! (Ja varmasti vielä muitankin, joiden kanssa emme ole sattuneet naamatusten). Tiedoksi siis että raahelaisia ei maailmassa ihan hirveästi ole hih joten siksi tämä on mielestäni ihmeellistä.
Mutta mitä tällä kaikella yritän sanoa? En tarkalleen osaa sanoa. Jotenkin tämä pitkään eri ympyröissä olo vie kaiken stressin pois, kun saa olla ikään kuin irrallaan arkisesta maailmasta. Vähäenergisiä päiviä tulee lomallakin, mutta mieli latautuu uudella tavalla. En tiedä miltä tuntuu palata kesäiseen Suomeen. Toivottavasti superkivalta. En tiedä mistä konkreettisesti haaveilen tämän haaveen jälkeen. Toivon, että maailman näkeminen johtaa siihen, että löydän oman juttuni. Helpointa olisi, jos se voisi tarkoittaa aloilleen asettumista kotiympyröissä (oma loft-asunto jossa olisi paljon taidetta vaikkapa?). Välillä koen ahaaelämyksiä ja ihannoin ihmisiä, jotka elävät rakentaakseen omaa kaupunkiaan. Välillä ihannoin travellereita, jotka ovat aina kotona missä kulkevatkaan.
Tämä "kulkurin elämä" iskee minulle kyllä tämän kokeman perusteella niin täysillä! On mahtavaa saapua aina uuteen kaupunkiin ja pian alkaa hahmottaa lähiympyröitä. Tänään kävelin itsekseni kanaalien halki pyörävuokraamoon, vuokrasin pyörän, ajelin pitkin rantoja Santa Monicaan ja mietin kuinka tykkään painella menemään yksin eri kaupungeissa. On ihana vapaus tehdä juuri mitä haluaa! Ostin taiteilijalta kaksi pientä taulua ja söin hodaria laiturin nokassa. Make halusi nukkua pitkään ja katsoa telkkua ja kaiffarit olivat Universal Studioilla. Tällainen reissaaminen on mahtavaa, kun voi olla yhdessä, mutta myös jokainen tehdä juttuja, mikä on kullekin mieluista.
Huomenna suunnataan maailman kauneimmaksi kehutulle tienpätkälle LA:sta San Franciscoon. 10 tunnin matka edessä, joten nyt lopetan tämän tajunnanvirran ja lähden nukkumaan.
En tiedä pohtiiko siellä ruudun takana kukaan, että miltä tällainen pitkä loma tuntuu. Itse olen sitä tänään pohtinut, sillä tämä on pisin ulkomaanloma, mitä on tehty. Tavallaan tällainen roadtrip ei eroa siinä mielessä vaikkapa viikon lomasta, että yhteen paikkaan on rajallinen määrä aikaa eikä kaikkea voi millään tehdä. Pitää tehdä valintoja, että käykö tsekkaamassa kaikki kehutut paikat vai keskittyykö vain olemaan siinä hetkessä, mitä sillä hetkellä huvittaa tehdä.
Mahtava puoli on se, että ehtii päästä irti kaikesta arkisesta totaalisesti, kun kotiinlähtö ei pyöri mielessä. Päiviä ei tule laskettua ja viikonpäivät eivät ole selvillä. Välillä tunnen olevani superoikeutettu onnenpekka ja munkkimerja, että olen tällaiselle pitkälle lomalle päässyt. Välillä taas kohtaamiset tuntuvat kiertyvän ihmisten ympärille, joille reissaaminen ja pitkään ulkomailla olo on elämäntapa. Silloin tuntuu, että tällä ei ole onnen kanssa mitään tekemistä vaan kyse on vaan pelkistä valinnoista. Millaisen koulutuksen ja uran hankit, perustatko perheen, hankitko omistusasunnon, mihin prioirisoit rahan käytössä jne. Valintojahan on. Aina se ei ole helppoa tehdä haluamiaan valintoja ja taas on jännät ajat edessä meilläkin, kun Make sai tietää reissun aikana, että hänen työnantajansa laittaa lapun luukulle.
Tänään tapasin - taas - raahelaislähtöisen tutun täällä Kaliforniassa, joka asuu jo neljättä vuotta täällä. Hänen lisäkseen olen tavannut kaksi muuta raahelaista täällä asuvaa! Mielestäni jo se osoittaa, että kaikki on mahdollista kun minä ja Make mukaanluettuna täällä maapallon toisella puolella pörrää 5 raahelaista parhaillaan! (Ja varmasti vielä muitankin, joiden kanssa emme ole sattuneet naamatusten). Tiedoksi siis että raahelaisia ei maailmassa ihan hirveästi ole hih joten siksi tämä on mielestäni ihmeellistä.
Mutta mitä tällä kaikella yritän sanoa? En tarkalleen osaa sanoa. Jotenkin tämä pitkään eri ympyröissä olo vie kaiken stressin pois, kun saa olla ikään kuin irrallaan arkisesta maailmasta. Vähäenergisiä päiviä tulee lomallakin, mutta mieli latautuu uudella tavalla. En tiedä miltä tuntuu palata kesäiseen Suomeen. Toivottavasti superkivalta. En tiedä mistä konkreettisesti haaveilen tämän haaveen jälkeen. Toivon, että maailman näkeminen johtaa siihen, että löydän oman juttuni. Helpointa olisi, jos se voisi tarkoittaa aloilleen asettumista kotiympyröissä (oma loft-asunto jossa olisi paljon taidetta vaikkapa?). Välillä koen ahaaelämyksiä ja ihannoin ihmisiä, jotka elävät rakentaakseen omaa kaupunkiaan. Välillä ihannoin travellereita, jotka ovat aina kotona missä kulkevatkaan.
Tämä "kulkurin elämä" iskee minulle kyllä tämän kokeman perusteella niin täysillä! On mahtavaa saapua aina uuteen kaupunkiin ja pian alkaa hahmottaa lähiympyröitä. Tänään kävelin itsekseni kanaalien halki pyörävuokraamoon, vuokrasin pyörän, ajelin pitkin rantoja Santa Monicaan ja mietin kuinka tykkään painella menemään yksin eri kaupungeissa. On ihana vapaus tehdä juuri mitä haluaa! Ostin taiteilijalta kaksi pientä taulua ja söin hodaria laiturin nokassa. Make halusi nukkua pitkään ja katsoa telkkua ja kaiffarit olivat Universal Studioilla. Tällainen reissaaminen on mahtavaa, kun voi olla yhdessä, mutta myös jokainen tehdä juttuja, mikä on kullekin mieluista.
Huomenna suunnataan maailman kauneimmaksi kehutulle tienpätkälle LA:sta San Franciscoon. 10 tunnin matka edessä, joten nyt lopetan tämän tajunnanvirran ja lähden nukkumaan.
Love. Venice. *sydän*
perjantai 12. heinäkuuta 2013
Kummallista, miten lyhyitä nämä vuorokaudet täällä Amerikassa ovat! Koska kello on aivan hirveän paljon, niin tämä postaus jääkööt kuvapainotteiseksi. Ei voi muuta sanoa kuin, että rakastan rakastan tätä meidän asuinaluetta ja pyörämatkan päässä olevia ihanuuksia. Tänään näin vihdoin Valentine's day -leffasta tutut kanaalit ja pääsin pyöräilemään pitkää ihanaa rantatietä. Huomenna on niin sama agenda, en saa tästä kyllikseni! Täällä keikutaan taas onnenkukkuloilla. Näihin kuviin ja tunnelmiin - Hyvää yötä!
Turret Hollywoodissa
torstai 11. heinäkuuta 2013
Tänään käytiin urakoimassa kaikki Losin tärkeimmät nähtävyydet, jotka eivät ole ihan pyöräilyetäisyydellä täältä meidän majapaikasta. Huomenna otetaan cruiserit alle ja katsastetaan nämä lähihuudit eli ainakin Venicen ja Santa Monica. Odotan sitä kovasti! Toivottavasti tämä tyhmä pilvinen sää voisi huomenna väistyä, että tulisi nättejä kuvia :) Onneksi lämmintä on riittänyt, vaikkei mollukka olekaan tänään ollut kovin paljon esillä.
Aloitettiin päivä ökyrikkaiden ostoskadulta Rodeo driveltä, jossa nähtiin kiinnostavia tilanteita, kun esimerkiksi autonkuljettaja kantoi Rolce Roycen takakonttiin huippukalliiden merkkien ostoskasseja ja kontti näytti pullistelevan niitä jo entuudestaan. Yritettiin tsiikailla, että kuka siellä mahtaa shoppailla, mutta asia ei selvinnyt. Huippuhienoja autoja virtasi pitkin katuja ja liikkeet olivat niin fancyjä, ettei pahemmin sisälle viitsitty mennä. Fiilistelin Pretty woman -leffaa kadulla ja taitaa olla pakko katsoa se taas, kun kotiin palataan.
Seuraavaksi ajoimme Beverly Hills -kyltin ohi ihanaa Sunset bulevardia pitkin Walk of Famelle, joka olikin sitten varsinainen pettymys. Kävi ilmi, että kun on jo kerran nähnyt tähdet maassa, ei turistirysäkatu enää pysty oikein hurmaamaan. Luulenpa, ettei tartte enää ikinä paikassa käydä, mikäli tänne kaupunkiin vielä palaan. Hollywood-kyltin tiirailu sen sijaan teki edelleen vaikutuksen. On se vaan jotenkin niin hieno!
Aloitettiin päivä ökyrikkaiden ostoskadulta Rodeo driveltä, jossa nähtiin kiinnostavia tilanteita, kun esimerkiksi autonkuljettaja kantoi Rolce Roycen takakonttiin huippukalliiden merkkien ostoskasseja ja kontti näytti pullistelevan niitä jo entuudestaan. Yritettiin tsiikailla, että kuka siellä mahtaa shoppailla, mutta asia ei selvinnyt. Huippuhienoja autoja virtasi pitkin katuja ja liikkeet olivat niin fancyjä, ettei pahemmin sisälle viitsitty mennä. Fiilistelin Pretty woman -leffaa kadulla ja taitaa olla pakko katsoa se taas, kun kotiin palataan.
Seuraavaksi ajoimme Beverly Hills -kyltin ohi ihanaa Sunset bulevardia pitkin Walk of Famelle, joka olikin sitten varsinainen pettymys. Kävi ilmi, että kun on jo kerran nähnyt tähdet maassa, ei turistirysäkatu enää pysty oikein hurmaamaan. Luulenpa, ettei tartte enää ikinä paikassa käydä, mikäli tänne kaupunkiin vielä palaan. Hollywood-kyltin tiirailu sen sijaan teki edelleen vaikutuksen. On se vaan jotenkin niin hieno!
Lopuksi ajoimme Melrose avenuelle, joka oli ihana! Kadulta löytyy erikoisia vaateliikkeitä, jollaisia ei ole muualla. Shoppailimme parissa putiikissa pitkään saaden aivan erinomaista palvelua. Monet liikkeet olivat tässä vaiheessa jo kiinni ja historia toisti itseään. Viimes Melrosessa ollessamme kävi tismalleen sama kaava! Olimme illan viimeiset asiakkaat ja kolusimme muutaman vielä avoimena olleen liikkeen huolella tehden löytöjä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
