Pimeän jälkeen

Tämän postauksen kirjoittaminen tuntuu vähän siltä kuin pitäisi nousta uudelleen hevosen selkään onnettomuuden jälkeen. Sain uuden kipinän bloggaamiseen viime viikolla teidän ihanien kommenttien innoittamana ja kirjoittelin jo heti perjantaina mielissäni uutta postausta. Julkaisu ei kuitenkaan onnistunut nettiyhteyden takkuamisen takia Oulun lentokentällä, jossa koneeni kanssa istuin kuluttamassa aikaa odotellessani kyytiä Raaheen.

Kirjoittelin postausta siitä, miten Karri Koiran Lähe mun kaa -biisi on luikerrellut salakavalasti tiensä mun soittolistalle ja saanut mut tanssahtelemaan ja hytkymään epäsovinnaisissa paikoissa, kuten lähtöportilla ja kaupungilla, jos aurinko paistaa. Mikä ihmeen Karri Koira - niinpä!

Olin myös kirjoittamassa siitä, miten käveltiin peräkkäin Juha Tapion kanssa täyden lentokoneen perälle istumaan ja kaikki paikoillaan istuneet ihmiset tsiikas eka Juhan ja sitten meikän, tietty. Ja kuinka viestitin silmilläni, että "joo Juhan kans lähdettiin Lapinlomalle, no big deal, mitä siinä tuijotatte".

Ja kaikkea sellaista. Sitten alkoi viikonloppu, jolloin tuntui, että piti kasvaa aikuiseksi yhdessä yössä. Tai oikeastaan vielä nopeammin. Dramaattisena luonteena sain kehitettyä ajatuksen, etten voi jatkaa mitään aikaisemman elämäni asioita enää. Se ei tuntunut oikealta, järjelliseltä tai tärkeältä, kun olin katsellut sairautta ja ihmisen epäinhimillistä kärsimystä ja hiipumista niin läheltä. Sydän jotenkin särkyi.

Maanantaina meinasin oksentaa töissä ja minut lähetettiin kotiin. Arvelin saaneeni jonkun post-traumaattisen stressikohtauksen, mutta en tiedä. Se saattoikin olla norovirus, joka oli sairaalan "goodie bageissä". Nyt ollaan sitten kotona molemmat Maken kanssa pyjamat päällä kunnes takana on kaksi oireetonta päivää.

Mun Mac lopetti myös toimintansa viikonloppuna, joten on nyt aikaa tuijotella Miksulta saatuja laavalamppuja ja lukea muotilehtiä. Trendissä kerrottiin, että minimalismin aika on ohi - tervetuloa maksimalismi. Paras uutinen pitkään aikaan! Laavalamput tuntuivat uuden runsaamman elämän julistukselta elämäni kirjanlehdillä tänään.

Varovaisesti söin aamupalaa ja avasin ikivanhan pöytätietokoneen. Mun pitää jatkaa elämää ja bloggaus on mun elämää. Kun olen tervehtynyt tanssahtelen auringossa häpeilemättä nuoruudelle ja elämälle. Ja alan elää maksimaalista elämää. Positiivisuus kaikessa on iso haaste, mutta äiti sanoo, että olen aina rakastanut haasteita. Antaa tulla vaan, kyllä me kestetään.