Rakennetaan siltoja, ei muureja


Kun suunniteltiin tätä isoa matkaa ulkomaille, ajattelin, että unelmani toteutuu, kun saan tehdä töitä ja elää elämää lämpimässä maassa. Uutta syvyyttä tämä ajatus sai, kun istuimme lounaalle Luna House -coworking-tilasta löytyneiden ihmisten kanssa kuukausi matkan alkamisen jälkeen. Jutustellessa kävi ilmi, että yksi heistä, paikan pitäjä, oli Ukrainasta. Kaksi muuta vierasta olivat Venäjältä. Ja me Maken kanssa Suomesta. 


Tuntui, että me viisi ihmistä siinä ruokapöydässä täällä Cascaisissa, olimme kaikki hyvin samanlaisia. Ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita työelämän uusista tuulista ja muodoista. Jaamme pakosti monia yhteisiä arvoja.


Haluamme tutustua uusiin ihmisiin, mennä yhteisöllisiin paikkoihin, matkustaa samoihin kohteisiin. Löydämme ideoita internetistä ja käytämme samoja appejä. Käytämme samanlaisia vaatteita ja harrastamme samanlaisia asioita. Syömme vieretysten, vieraassa maassa.



Siinä me olimme. Ukrainalainen, joka on perustanut kaverinsa kanssa coworking-paikan Portugaliin tämän vuoden toukokuussa. 


Venäläiset, jotka ovat muuttaneet Espanjaan – kuukausi sitten. Nuo venäläiset kauniit nuoret ihmiset, joiden katseet painuivat alas, kun kysyin, mistä he ovat kotoisin. 


Kehonkieli kertoi, että olisivat halunneet väistää ja olla vastaamatta tähän kysymykseen. Vastasivat ujosti kuitenkin. Ja hyvä niin. Jatkoimme puhumista. Minä pälpättäen Suomen rankasta säästä, jota sitten häpesin jälkeen päin. 




Kun yhteinen hetki oli ohi, sanoimme toisillemme, että oli mukava tutustua, nähdään taas. En usko, että näemme, mutta kohtaaminen jäi mieleen. 

Mietin, mitä vaatii ukrainalaisilta nuorilta yrittäjiltä emännöidä venäläisiä vieraita. En nähnyt heidän väleissään minkäänlaista skismaa. Heillä oli yhteinen kieli ja juttua riitti. 

Mietin, miltä tuntui näistä nuorista venäläisistä. Aina, kun kysytään, mistä he ovat kotoisin. Miltä tuntuu olla muuttanut Espanjaan, luultavasti aika muista syistä kuin sään takia! Esimerkiksi siitä syystä, ettei olisi yksi niistä kymmenistä tuhansista, jotka pakotettuna menettävät henkensä järjettömässä sodassa.


Ja vielä, pala kurkussa yritin ymmärtää, miltä tuntui minusta, joka olen pelännyt ja vihannutkin naapuria?



Vielä kotimatkalla sitä mietin. Mietin myös coworking-tilojen konseptia ja matkustamista pandemian jälkeen. Tuntui, että viimein sain jonkinlaisen vastauksen mieltäni riivanneeseen toivottomaan kysymykseen: miten viha ja paha voidaan voittaa? 


Tuossa hetkessä koin, että vastaus on siinä, että meidän tulee rakentaa siltoja, ei muureja. Meidän tulee ojentaa käsi ja katsoa silmiin – kuten tuo ukrainalainen host teki vierailleen. Meidän pitää istua saman pöydän ääreen. Olla vain rohkeasti pieniä hämmentyneitä ihmisiä suuressa ja hankalassa, mutta samalla niin tajuttoman kauniissa maailmassa, jonka jaamme. 


Meidän pitää lähteä liikkeelle, ei eristäytyä koteihimme. Meidän pitää olla rohkeita, kuten nuo kaksi nuorta venäläistä olivat. 


Hyvä pääsee kasvamaan ja leviämään vain tällaisten kohtaamisten kautta. 



2 kommenttia

  1. Oho, onpa yllättävää, että ukrsinalaiset suhtautuivat venäläisiin kuin mihin tahansa asiakkaisiin. Itse olisin kyllä arvannut jotain ihan muuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sanos muuta! Me oltiin myös ihmeissämme tuosta. Jäi kyllä mieleen tuo päivä.

      Poista

Kiitos kommentista, niitä on aina kiva saada!