Mykkä sisällöntuottaja


Ainoat henkilökohtaiset blogikirjoitukset, joita viime vuosina on syntynyt, olen kirjoittanut muistivihon sivuille mustekynällä. Ne on kirjoitettu hetkinä, jolloin en ole tiennyt, miten muuten purkaa kamalaa oloa, jota maailmantilanne on herättänyt. Kirjoituksia, joihin ei ole syytä palata. 


Näihin vuosiin, kun blogi on ollut hiljaa, on mahtunut pandemia, Eurooppaan vyörynyt sota ja irtautuminen työyhteisöstä, joka kannatteli epävarmuuden keskellä. Mykkä hiljaisuus on ollut surua entisen huolettoman, sosiaalisen ja päämäärätietoisen elämän päättymisestä. 

Sitten olen taas tsempannut itseni uskomaan, että pian kaikki on taas hyvin. Olen jatkanut ajelehtimista seuraavaan päivään. Sillä seurauksella vaan, että elämä on muuttunut pahemman laatuiseksi sitku-elämäksi. Ohivirtaavista päivistä on muodostunut loputtoman odottamisen aikakausi. 


  • Sitku tiedämme, että millainen maailmasta pandemian jälkeen tulee, sitten päätämme mitä teemme asuntotilanteen kanssa. 


  • Ehkä pelon ja epätoivon kyynelillä niin moneen kertaan kastuneet, etätyökonttoriksi muuttuneet neliöt muuttuvat taas tuntumaan lämpimältä kodilta, sitku olemme odottaneet riittävästi?

  • Sitku tiedämme, miten työtilanteeni menee, sitten lopetamme jahkailun. 


  • Sitku talvi on ohi, rakastamme taas Aurinkolahtea, ja rantatalomme pieni asunto palvelee siinä tarkoituksessa, jota varten se hankittiin. 


Mutta kun sielun ydintalvi kestää vuosia, herää ajatus, eikö päiviä mene hiukkasen liikaa hukkaan? Kun pandemia alkoi, minulla oli tapana raportoida asioita kertomalla monesko päivä poikkeusaikaa on menossa. (Kylmäävän laskutoimituksen jälkeen tänään olisi 769. päivä.) Onneksi olen lopettanut laskemisen.



Ja niin eräänä päivänä, kun kevätauringonsäteet olivat muuttuneet riittävän lämmittäviksi, heräsimme kirkkaaseen ajatukseen, että nyt riittää odottaminen. Me myymme asunnon ja päätämme itse tästä lähtien, mitä meille seuraavaksi tapahtuu. On aika hypätä kapteeniksi kapteenin paikalle ja alettava ohjata alusta haluttuun suuntaan.


Etsimme paikat, jossa tekee aina mieli lähteä ulos. 


Etsimme paikat, jossa tekee mieli liikuttaa kroppaa. 


Etsimme paikat, jossa mieli saa sulaa lähes kahdeksansadan routapäivän jälkeen. 


Tänään on pääsiäislauantai ja emme ole lähteneet minnekään laastarireissulle pikahelpotusta hakemaan. (Mieli olisi tehnyt.) Olemme kotona. Siivoamme ja kunnostamme asuntoa, jotta saisimme sen laitettua pian myyntiin. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että projektiin liittyy paljon pelkoa ja stressiä, luopumisentuskaa. 


Mutta epäröinnin kynnyksellä muistutan itseäni siitä, että olen mieluummin täysillä elossa ja ohjaksissa kuin pohtimassa mitä olisi voinut tapahtua, jos olisi uskaltanut tarttua ruoriin. Mitä meille tulee tapahtumaan, on vielä horisontin takana, mutta toimeen tarttuminen – se itsessään tuntuu jo vahvalle elonmerkille. Welcome aboard! 

2 kommenttia

  1. Tsemppiä tulevaan! Rohkea, mutta varmasti hyvä ratkaisu. "On aika hypätä kapteeniksi kapteenin paikalle ja alettava ohjata alusta haluttuun suuntaan." On varmaan se, josta moni myös haaveilee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä ja kommentista ylipäänsä! En tiennyt onko täällä enää lukijoita pitkän hiljaisuuden jälkeen. Tuntuu kyllä, että tässä ollaan jonkun suuren hypyn äärellä ja rohkeutta pitää keräillä päivittäin. Ehkäpä tästä matkasta alkaa taas syntyä kirjoituksia. Blogi on ollut aina hyvä paikkaa jäsentää ajatuksia.

      Oli kiva löytää myös sun blogi! Tässä on nyt ajankohtaista taas pitkästä aikaa etsiä matkainspiraatiota ensi talvea silmällä pitäen :)

      Poista

Kiitos kommentista, niitä on aina kiva saada!