Vaikka bitit eivät liiku, juna liikkuu

Kaksi kuukautta kestänyt yrittäjäkurssini päättyi perjantaina. Nostimme iltapäivän päätteeksi maljat luokassa ja halailimme toisiamme – tuntui haikealta jättää yhteen hitsautunut ryhmä taakse ja lähteä eteenpäin ihan itsekseen. Mutta eihän sitä yksin oikeasti minnekään päästä, joten päädyimme sopimaan viimeisenä luokkaan jääneiden kanssa lounastreffit jo heti seuraavalle viikolle.

Tiistaina sitten istuimme Albertinkadun Pompierissa lounaalla. Viireillä koristettu ravintola toi mieleeni kunnantalon ja Rotary-klubin risteytyksen, mutta paikka näytti olevan todella suosittu. In jopa, sanoisin.

Meitä oli lounaalla neljä sattuman sanelemana toisensa löytänyttä, yrittäjyyttä pohtivaa ja aloittelevaa nuorta aikuista. Keskustelun edetessä havahdun yhtäkkiä siihen, miten olennainen osa kansainvälisyys on kaikkien meidän elämää. Jokainen on asunut, opiskellut ja/tai tehnyt töitä kaukomailla ja lisäksi jokainen on lähdössä nytkin matkalle viikon sisään. Yksi lähtee Sri Lankaan, yksi Aruballe, yksi Israeliin ja minä Floridaan.

Matkailualalla työskentelevien tai blogia kirjoittavien kavereideni seurassa olen tottunut, että kaikki ovat jatkuvasti jossakin, mutta Pompierissa aloin ajatella, että kansainvälinen liikkuva elämä, ainakin Helsingissä, tuntuu olevan osa lähes koko ikäpolveni elämää. (Siksikö kontrastia saadaksemme menemme sitten Jalasjärven kunnantalolta näyttävään ravintolaan lounaalle Helsingissä?)

Viime aikoina blogeissa on puhuttu paljon lentämisen vaikutuksesta maapallon saastuttamiseen. Blogini ei ole päivittynyt vaan olen hiljaa mielessäni pohtinut, että onko matkahaaveiden toteuttamisesta kirjoittaminen ja siihen kannustaminen enää ok ja onko sille toisaalta edes tarvetta? Tekevätkö kaikki matkaunelmiaan todeksi jo liiaksikin? 

Olen kuitenkin itse sisältäni edelleen se tyttö, joka muistaa valtaisan kaipuun maailmalle ja suuren neuvottomuuden, että miten saavuttaa näitä pakahduttavan polttavia unelmia. Toisiin traveller-sieluihin tutustuminen on ollut minulle tajunnanräjäyttävää ja käänteentekevää. Olen uskaltanut haaveilla enemmän ja saavuttanut sen vuoksi enemmän. Jokainen varattu lento lämpimään saa minut edelleen tanssimaan toteutuvan unelman voitontanssin, vaikka olen jo monta vuotta päässyt matkustamaan enemmän kuin olisin joskus voinut edes haaveilla.

Nyt istun junassa matkalla kotiin pääsiäisen vietosta pohjoisesta. Olen kuluneen vuoden aikana tehnyt neljä junamatkaa Pohjois-Pohjanmaalle ja tykästynyt tähän matkustamisenmuotoon sen hitauden vuoksi. (Vaikka ei kai tämä edes niin hidasta ole, 100-200 kilometriä tunnissa on ihan ok vauhti minusta.)

Niin tai näin, tämän pitkähkön matkan aikana ehdin tajuta paremmin, että siirryn taas eri ympyröihin. On mukava, että kerrankin on aikaa vain tuijotella ikkunasta ulos ja antaa ajatusten virrata.

Näiden kilpikonnien vauhti ei päätä huimaa ja silti hekin ehtivät asiansa

Maisemia katsellessani ja 40-luvulla syntyneiden vanhempieni kanssa käytyjä keskusteluja miettiessäni ajattelen, että maailma kehittyy kyllä järjettömän nopeaa tahtia. Kansainvälisen sukupolveni myötä esimerkiksi työelämä on muuttunut tyystin vanhempieni ajoista. Itse asiassa se on muuttunut enemmän kuin tutkijat uskovat vielä kenenkään edes tajuavan.

Moni valitsee nyt läppäriyrittäjyyden ja määräaikaiset työsuhteet, jotka sopivat omannäköisen elämän ympärille – eikä päinvastoin, että elämä rakennettaisiin pysyvän työn ympärille. Pinttyneitä normeja kyseenalaistetaan sekä hyvässä että pahassa.

Kun kaikki tieto ja mahdollisuudet toteuttaa itseään kulkevat taskussa koko ajan, on välillä virkistävää istua junassa, jossa nettiyhteys katoaa metsätaipaleilla. Vaikka bitit eivät liiku, juna liikkuu. Illan päälle ehdin kotiin ja saan työasioissa yhteyden vielä Madeiralle ja New Yorkiin. Nyt sen sijaan seuraavat tunnit minun täytyy saada yhteys vain itseeni.

Ja se tekee hyvää.