R.I.P. Mauno Koivisto – ikäpolveni oman presidentin muisto ja innoitus minulle

Saavuin tähän maailmaan tammikuussa 1982. Samassa kuussa Mauno Henrik Koivisto valittiin virallisesti Suomen yhdeksänneksi presidentiksi. 30 vuotta myöhemmin toukokuussa 2012 – tasan viisi vuotta sitten – minulle tuli kunnia tavata oman ikäpolveni presidentti Helsingissä, jossa asuin tuolloin ensimmäistä vuottani.

En ennen Helsinkiin muuttoa ollut juuri suuria, suomalaisia kuuluisuuksia tavannut, joten Mauno ja Tellervo Koivistoon törmääminen oli tapaus, josta kirjoitin illalla sen aikaiseen blogiini. Presidentin poismenon vuoksi haluan jakaa oman muistoni viiden vuoden takaa.

Päivä, jolloin tapasin Mauno Koiviston

Toukokuussa 2012 työskentelin Tytti Tuppuraisen eduskunta-avustajana. Katajanokalla oli menossa SDP:n puoluekokokus ja olin mukana puoluekokouksessa seuraamassa tapahtumia, koska työhöni kuului kansanedustajan viestinnän hoitaminen. Otin valokuvia ja päivitin somea. Kirjasin illalla blogiini päivän kulkua:

11:00  Puoluekokous avataan Jutta Urpilaisen ja jonkun räp-artistin toimesta Marina Congress Centerissä Katajanokalla. Otan kuvia ja päivitän pomon Facebookia. Paikalla on uskomattoman paljon tuttuja kasvoja ja ihmettelen, miten "piirini" ovat muuttuneet viimeisen vuoden aikana... 

12:00  Jutta Urpilainen pitää mahtipontisen ja lähes hurmoksellisen puheen, jonka jälkeen porukkaa alkaa valua ulos kokoussalista, myös me. Huomaan, että edellämme kävelee Mauno ja Tellervo Koivisto ja alan hihkua innosta. Media huomaa saman ja ryntää ottamaan kuvia, Sanna väistyy sivulle juttelemaan jonkun kanssa ja minä jatkan naama varmasti hölmönä innosta loistaen presidenttiparin jäljessä. Päätän itsekin kipittää ottamaan kuvan historiallisesta hetkestä. Kunnioittava ujous iskee enkä saa sanottua mitään vaan otan vain kuvan. Onhan Mauno Koivisto sentään aina minun sukupolveni presidentti ja sen myötä superstara. Hänen tapaamisensa tällä tavalla oli kyllä ikimuistoista! 

 Iästään huolimatta Koivistot olivat upeita! Niin kauniita, karismaattisia ja tyylikkäitä. Kiistattomasti päivän ensimmäinen huippuhetki. 

16:00  Suuntaan lavan viereen sivulle ottamaan kuvia pomosta, joka on astunut Jutta Urpilaisen ja Pentti Arajärven jälkeen kokouksen puheenjohtajan saappaisiin. Vilkuilen kännykkää huolestuneena, sillä akku on ihan lopussa, mutta saan kuvat napattua ja tehtävä on purkissa. 

16:30  Poikkean vielä Marina Centerin terassille kuikuilemaan ja hätkähdyn miten lähellä kokouslavaa möllöttää valtava laiva. Lähden kotiin päivittämään pomon kuvia nettiin. Ja sitten työpäivä on pulkassa. Välissä poikkean vaatekaupassa ja ostan uuden mekon, jonka aion laittaa huomenna päälleni. Huomenna on kuulemma se kiinnostavin päivä, kun uudet johtohenkilöt valitaan. Ihme on, jos tätä päivää kiinnostavammaksi menee :)

Loppuja ja uusia alkuja

Nyt toukokuussa 2017 matkailun restonomin opintoni tulevat päätökseen (kahden viikon päästä siis!) Uuden ammatillisen alun kynnyksellä on jännä palata ajassa taaksepäin vuoden 2012 tapahtumiin. Kuinka erilaista arkea silloin elinkään. Yhden elämän aikana ehtii kyllä monenlaista, jos vanhaksi saa elää.

Viime ajat olen ollut opiskelujen kuormittama ja väsyneenä miettinyt, että onkohan näistä lähtökohdistani vielä mahdollisuus rakentaa hyvä ura. Pitäisikö olla jo selkeämmällä urapolulla, eikä kirjoittamassa opinnäytetyötä näin plus kolmekymppisenä?

Ikäpolveni presidentin elämäntarinaan perehtyminen innoittaa ajattelemaan, että mitä vain voi olla vielä meikäläiselläkin edessä. Kolmikymppisenä se Manukin nimittäin vasta opiskeli ja teki opinnäytetyötään. Mielenkiintoni heräsi, kun luin, että Koiviston opinnäyte edusti työelämän tutkimuksen ensimmäistä aaltoa Suomessa.

 Kansallisbiografian artikkelista selviää seuraavaa:

Painopiste siirtyi opintoihin, ja 1953 Koivisto suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon. Kolme vuotta myöhemmin hän julkaisi väitöskirjan Sosiaaliset suhteet Turun satamassa. Väitöskirja ei ollut pelkkä opinnäyte vaan myös omien kokemusten kooste. Arkirealismia sisältyi tekijän toteamukseen, kuinka monilla aloilla työnantajien pyrkimys parantaa työmotivaatiota oli tuottanut hyviä tuloksia, mutta satamissa työn luonteesta johtuen se oli "ponnistelua vastatuuleen".

Työelämän tutkiminen on ollut kiinnostava teema vuonna 1953 ja sitä se on yhä. Oma opinnäytetyöni on nyt valmis ja käsittelee työelämää vuonna 1982 syntyneen bloggaajan silmin. (Pian laitan sen jakoon, kunhan saan ensin vielä pari kouluhommaa pois alta.)

Mauno Koiviston opinnäytetyöstä lisätietoja googletellessani törmäsin Hesarin otsikkoon, jossa kysyttiin, että mitä hyötyä on intohimottomasti kyhätyistä lopputöistä? Suomessa on kymmeniä tuhansia päättötyötä vaille valmiita korkeakoulutettuja, koska opinnäytetyön tai gradun kirjoittaminen tuppaa usein jäämään kesken, jos henkilökohtaista motivaatiota ei ole puskemassa projektia loppuun. On mielenkiintoista luettavaa, että Suomen presidentin opinnäytetyön innoituksena olivat hänen omat työelämäkokemuksensa Turun satamasta.

Oman presidenttini tarina luo uskoa, että peli on minullekin täysin auki. Mauno Koivisto ehti toimia satamakonttorin hoitajana, opettajana, ammatinvalinnanohjaajana, pankinjohtajana ja presidenttinä. Näin muutamia positioita mainitakseni. Koivisto ehti kirjoittaa myös toistakymmentä kirjaa, joista ensimmäinen oli hänen väitöskirjansa, intohimoisesta aiheesta tehty opinnäytetyö.

Loppuun vielä elämänohje, jonka Suomen yhdeksäs presidentti meille jätti:

Yleensä elämässä on viisasta luottaa siihen, että kaikki menee hyvin. Yleensä se kannattaa siinäkin tapauksessa, ettei itse siihen edes uskoisi. Sillä usein on käynyt käänteisesti niin, että uhkakuvat alkavat toteutua juuri sen takia, että niihin varaudutaan. -Mauno Koivisto 

Rest in peace Mauno Koivisto 1923–2017.