Kun ovi sulkeutuu viimeisen kerran

Lapsuudenkotini myytiin sinä kesänä, kun saavutin täysi-ikäisyyden. Olin täynnä janoa elämään, joka oli juuri alkamassa. Elämään, jonka saisin rakentaa tismalleen sellaiseksi kuin itse halusin. Tänä viikonloppuna palasin muistoissani tuohon hetkeen ja tunteeseen, kun kahdeksantoistakesäisenä katselin tyhjää synnyinkotiani viimeistä kertaa. Ainoaa paikkaa, jonka maailmassa todella tunsin. Mihin elämä minut sieltä veisi? Mitä varalleni oli luvassa?

Muutin Koillismaalle sijoittuneen kesätyökeikan jälkeen omaan suloiseen yksiöön Raahen keskustaan. Oi kuinka nautinkaan siitä tunteesta, että kaupunki alkoi heti etuoveltani! Sisustin asunnon huolella ja siitä tuli kaunis. Jääkaappini oli täynnä erilaisia limsatölkkejä, koska sain nyt ensi kertaa päättää mitä siellä säilytetään. Tunsin tavatonta vapautta ja viehätystä boheemiin, cosmo-elämään. Huomaan, että tuo jo tuolloin syttynyt ajatus taitaa ohjata elämääni edelleenkin.

Eri sukupolvien edustajien parissa, pikkukaupungissa, annoin identiteettini kasvaa ja kaikkien – myös itseni – yllätykseksi sieltä muovautui esiin suurkaupunkilaissielu, maailmankansalainen, vaikkei minulla ollut sellaiseen esikuvia tuttavapiirissä.

En muista koskaan ajatelleeni, että elämää kuuluisi elää vain yhdellä tavalla. Sen vuoksi jääkaappini täyttyi raahelaisessa yksiössä korillisesta limonadia maidon ja kananmunien sijaan. Halusin, että kodissani tarjoillaan sitä mitä lentokentillä ja hotelleissa kautta maailman. Moinen ajatus viehätti minua paljon enemmän kuin pullantuoksuisuus jostain syystä. Taitaa viehettää edelleen.

Me vastaan maailma

Miten tähän kaikkeen sitten istui mr. rightin ilmaantuminen kuvioihin heti nuorella iällä? Olihan haaveeni ja tähtäimeni jossakin aivan muussa kuin pikkurouvaksi kotiseudulle jäämisessä.

Elämä näytti, että naimisiin voi silti mennä yhtä hyvin kaksikymmentäkesäisenä kuin vanhempanakin. ”Me vastaan maailma” on ollut pohja ja maailmankaikkeus, jonka päällä suuren maailman kohtaaminen on ollut paljon miellyttävämpää. Ei välttämättä aina helpompaa, mutta hyvää ja vähemmän pelottavaa ehdottomasti.

Kuluneisiin 15 vuoteen on mahtunut lukuisia yksin ja yhdessä tehtyjä matkoja eri puolille maailmaa. Töitä ja opiskeluakin ulkomailla, jännittäviä seikkailuja. Kuukaudet ovat kuluneet Amerikassa ja vuodet Helsingissä. Yhdessä ollaan saatu ja saavutettu paljon, mutta myös jouduttu luopumaan raskaasti.

Tänä viikonloppuna suljin viimeistä kertaa oven mieheni lapsuudenkotiin. Taloon, jonka vintille kuljetin omatkin lapsuuden aarteeni säilöön meidän jätettyämme Raahen taaksemme 15 vuotta sitten.

Asukkaista tyhjäksi jääneestä talosta ja monista materialistisista aarteista luopuminen oli lopulta kuitenkin helpompaa kuin olimme odottaneet. Eilen illalla saunassa ymmärsimme syyn: meillä on nyt oma koti Aurinkolahdessa. Emme ole vain käymässä, etsimässä tai irtonaisina palasina leijumassa maailman tuulissa. Helsinki on meidän koti. 

Ja mistä sen sitten tietää? Sen tietää tunteesta, joka täyttää sisukset aina näin reissulta takaisin palatessa. Muualla on kiva käydä, tänne on paras tulla ja jäädä. Ennen Helsinkiä lähteminen tuppasi aina olemaan palaamista parempaa.

Kuvat ovat New Yorkin Hamptonsista, yhdeltä seikkailultani suuren meren taa. Toisesta kotoa.